Karsikko (mytologia)

Karsikkopuu Lemin kirkolla.

Karsikko on perinteinen suomalainen vainajaa koskeva merkintä puussa taikka metsä tai yksittäinen puu, jossa näitä merkintöjä on. Karsikkoa tehdessä voidaan puusta karsia oksia vainajan merkiksi. Usein karsikko sijaitsee tien varrella, asutuksen ja kalmiston välillä. Karsikkomerkintöjä on hakattu myös kiviin tai rantakallioihin ja seiniin vainajien muistoksi leikattuja vuosilukuja on joskus kutsuttu "karsikoiksi". Vanhimmat tiedot karsikoista ovat 1700-luvulta. Perinne on levinnyt koko savolaisten asuttamalle alueelle, ja se on savo-karjalainen ilmiö. Suomen lisäksi karsikkoja tai ristipuita on tehty myös itäisessä- ja kaakkoisessa Virossa. Yksittäistä karsikkopuuta voidaan nimittää myös ristipuuksi. Suomessa tapa hiipui itsenäisyyden ajan alkupuolella, mutta Virossa se eli vielä 1990-luvun alussa. Karsikkopuiden käyttö on ikivanha perinne, mutta vainajain karsikko on ilmeisesti syntynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun vainajista on tullut kansanperinteessä pelottavia eli kristinuskon tullessa Suomeen. Kristinuskon myötä alettiin saarnata, että vainajat odottavat haudassa lopullista ylösnousua. Vanha kansa alkoi pelätä, että kun vainajat eivät pääse tuonpuoleiseen, he nousevat elävien pariin kummittelemaan.

Karsikko tehtiin puuhun yleensä kuljetettaessa vainajaa kirkolle tai kalmistoon, mutta toisaalta esimerkiksi jonkun suvun karsikko saattaa olla pelkästään muistomerkki. Tiettävästi tällaisia karsikkoja on edelleen käytössä.

Karsikkopuut olivat eräänlaisia rajamerkkejä, jotka tehtiin vainajille, etteivät nämä palaisi pimeän tullen takaisin kotiin. Ajateltiin, että kun vainaja yöllä saapuu puun luokse, hän huomaisi, että tästä ei pääse enää eteenpäin. Entisaikaan ajateltiin, että vainaja voi kävellä omia jälkiään takaisin. Kun vainaja saatettiin kotitalosta kirkkomaalle, tehtiin puolivälissä matkaa karsikko.

Oksien karsinta

Karsikkopuuhun, joka on yleensä iso mänty tai kuusi, tehtiin karsikko, eli siitä katkottiin oksia. Joskus ainoastaan latva jätettiin kärsimättä – joskus myös tyvipää. Joskus keskelle puuta jätettiin käsivarsiksi kaksi oksaa osoittamaan metsään päin, jos henkilö, jolle karsikko tehtiin, oli naimisissa. Naimattomalle jätettiin vain yksi oksa, joka osoitti tielle päin.

Merkinnät karsikkopuussa

Usein karsikkoa tehdessä tehtiin puun kuoreen pilkka, eli kuorta poistettiin esimerkiksi kirveellä tai puukolla. Pilkka toimi ikään kuin "tauluna", johon tehtiin merkintöjä. Siihen voitiin veistää esimerkiksi vainajan nimi, puumerkki tai syntymä- ja kuolinajat.

Myöhemmin tuli tavaksi leikata pilkkaan vuosiluku tai kiinnittää mäntyyn kohon muotoinen musta puinen karsikkolautanen, johon oli kirjoitettu vainajan nimikirjaimet ja kuolinvuosi. Lautanen tehtiin jo vainajan kotona valmiiksi ja kiinnitettiin sitten karsikkopuuhun kun vainajaa vietiin hautausmaalle. Alkuaan kullakin vainajalla oli oma karsikkopuuns,a mutta sen jälkeen kun karsikkolautasia alettiin käyttää lautaset kiinnitettiin yhteiseen suureen karsikkopuuhun.

Puun jatkaessa kasvuaan sen kuori alkoi kasvaa reunoilta alkaen pilkan päälle, eli runkoon tehty vaurio alkoi kylestyä kiinni. Jotkut karsikkomerkit ovatkin jääneet osittain tai kokonaan puun sisään.

Karsikkopuuhun oli tapana veistää myös risti. Myöhemmin puuhun lisättiin vainajan nimikirjaimet. Sittemmin myös kuolinvuosi. Lopulta keksittiin, että sama perinne voidaan toteuttaa myös kotona laudan pätkään veistämällä.

Karsikoiden merkitys

Karsikkopuu Konginkankaan karsikossa.

Karsikoiden tarkoituksena on alun perin ollut vaikuttaa kuolleiden sieluihin siten, etteivät ne tulisi ihmisten ilmoille kummittelemaan. Ilmeisesti on ajateltu, että lähtiessään vaeltamaan kalmistolta takaisin asuinpaikalle sielu ymmärtää kuolleensa viimeistään nähdessään oman karsikko-merkkinsä puussa. Sittemmin karsikkoja on tehty lähinnä vainajan muistomerkiksi. Joillakin suvuilla on ollut kokonaisia sukutauluja karsikkopuussaan.

Kun karsikkopuuta pysähdyttiin tekemään, saatettiin vainajaa huijata esimerkiksi häntä kuljettavien kärryjen akselin mutterin irtoamisella, jotta tämä ei kävisi pysähdyksen takia levottomaksi. Karsikkopuun luona otettiin niin sanottu karsikkoryyppy. Saatettiin tehdä myös eräänlaisia taikoja. Puun juurelle voitiin tuoda poltettavaksi esimerkiksi ne sängynoljet, joilla levätessä vainaja oli kuollut. Karsikkopuut olivat pelättyjä paikkoja. Niiden luona ei saanut pimeän tultua pysähtyä, sillä uskottiin, että vainajat tulivat kuljeskelemaan karsikkopuiden tuntumaan öisin. Ajateltiin, että karsikkoperinteen tulee jatkua, sillä muuten vainajat voivat myös saapua kummittelemaan ja olla väkivaltaisia. Siksi esimerkiksi miesvainajan karsikko oli tapana veistää menehtyneen miehen omalla kirveellä.

1920-luvulla kansatieteilijä Albert Hämäläinen löysi Konginkankaan Liimattalasta, nykyisen Keski-Suomen alueelta Pyhäkankaan karsikkomännikön. Liimattalan karsikko on kärsinyt 2000-luvulla vaurioita tuulenkaatoina, mutta merkittävä osa karsikkopuista on edelleen pystyssä.^lähde?

Karsikko voidaan tehdä myös eläville. Kun joku ensi kerran saapuu vieraaseen taloon, niin hänelle kunnioitukseksi tehdään karsikko, jossa oksa osoittaa mistä ilmansuunnasta vieras on kotoisin. Karsikkoja tekivät myös matkatoverit toisillensa, kun saapuivat oudoille seuduille. Elossa olleen ihmisen karsikkoon ei tavallisesti leikattu nimikirjaimia, eikä muita merkkejä, vaan pääasiana oli karsikkopuun oksien karsiminen.

Lähteet

• Holmberg, Uno. Suomalaisten karsikoista. - Kalevalaseuran vuosikirja 4, 1924.
• Vilkuna, Janne. Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut. Kansatieteellinen Arkisto 39, 1993.
• Konkka, Aleksi. Kuusi kultalatva. Pohjoisen Suomen karsikoista. - Kalevalaseuran vuosikirja 77–78, 1999.

Kirjallisuutta

• Fredrikson, Erkki: Konneveden kirja. (Linkola, Martti (toim.)) Kuolleen karsikko Konnevedellä, Konnevesi: Konneveden kunta, 1976. ISBN 951-99094-1-9 ISSN 0448-0961