Embodied Research Through Music Composition And

Evocative Lifewriting Disrupting Diaspora 1st

Edition Soosan Lolavar download

https://ebookbell.com/product/embodied-research-through-music-
composition-and-evocative-lifewriting-disrupting-diaspora-1st-
edition-soosan-lolavar-56617304

Explore and download more ebooks at ebookbell.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.

Embodied Research In Migration Studies Using Creative And

Participatory Approaches Elena Vacchelli

https://ebookbell.com/product/embodied-research-in-migration-studies-
using-creative-and-participatory-approaches-elena-vacchelli-51810824

Critical Plays Embodied Research For Social Change Anne Harris

https://ebookbell.com/product/critical-plays-embodied-research-for-
social-change-anne-harris-4766508

Critical Plays Embodied Research For Social Change Anne Harris

https://ebookbell.com/product/critical-plays-embodied-research-for-
social-change-anne-harris-4936386

Sexuality After War Rape From Narrative To Embodied Research Nena

Monik

https://ebookbell.com/product/sexuality-after-war-rape-from-narrative-
to-embodied-research-nena-monik-53173126
Blue Sky Body Thresholds For Embodied Research Ben Spatz

https://ebookbell.com/product/blue-sky-body-thresholds-for-embodied-
research-ben-spatz-21980810

The Prosthetic Pedagogy Of Art Embodied Research And Practice Charles

R Garoian

https://ebookbell.com/product/the-prosthetic-pedagogy-of-art-embodied-
research-and-practice-charles-r-garoian-4440232

The Art And Science Of Embodied Research Design Concepts Methods And
Cases 1st Edition Taylor Francis Group

https://ebookbell.com/product/the-art-and-science-of-embodied-
research-design-concepts-methods-and-cases-1st-edition-taylor-francis-
group-44415654

Performative Language Learning With Refugees And Migrants Embodied

Research And Practice In The Sorgente Project First Edition Erika
Piazzoli Fiona Dalziel

https://ebookbell.com/product/performative-language-learning-with-
refugees-and-migrants-embodied-research-and-practice-in-the-sorgente-
project-first-edition-erika-piazzoli-fiona-dalziel-59546030

Embodied Inquiry Research Methods Jennifer Leigh Nicole Brown

https://ebookbell.com/product/embodied-inquiry-research-methods-
jennifer-leigh-nicole-brown-50236530
Embodied Research Through
Music Composition and
Evocative Life-Writing

Embodied Research Through Music Composition and Evocative Life-Writing:

Disrupting Diaspora examines how attendance to the lived experience of
diaspora can impact our scholarly understanding of the term.
Through the entanglements between her life and practice as a music
composer, British Iranian author Soosan Lolavar weaves together a
uniquely embodied approach to academic discussions, enriched by both
her personal narrative and music. This book powerfully argues for the
unique contribution of ways of knowing that are palpably understood
through the body. Lolavar scrutinises the ways that the metaphor of
diaspora has left indelible marks on her life and work, exploring these
through the narrative presented in this book and publically available
recordings of her music. This process allows her to construct new
theoretical conceptions of diaspora which bring nuance and detail
to a concept used widely across the humanities and social sciences.
Disrupting Diaspora presents a map for transdisciplinary work which
triangulates artistic practice, theory and evocative life-writing in lively
and refexive ways. In so doing, it contributes to a growing feld of
embodied scholarly work.
This book is primarily written for an academic audience with interests
in embodied research methods, diaspora studies, practice-as-research
in general and creative research in music composition in particular. It
will be suitable for students in the disciplines of music studies, music
composition, sociology, communications, creative writing, anthropology
and human geography.

Soosan Lolavar is a musician, lecturer and researcher. She lives and

works in London, UK, and her music has been performed across the
world.
Embodied Research Through
Music Composition and
Evocative Life-Writing
Disrupting Diaspora

Soosan Lolavar
First published 2024
by Routledge
4 Park Square, Milton Park, Abingdon, Oxon OX14 4RN
and by Routledge
605 Third Avenue, New York, NY 10158
Routledge is an imprint of the Taylor & Francis Group,
an informa business
© 2024 Soosan Lolavar
The right of Soosan Lolavar to be identified as author of this work has
been asserted in accordance with sections 77 and 78 of the Copyright,
Designs and Patents Act 1988.
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced
or utilised in any form or by any electronic, mechanical, or other means,
now known or hereafter invented, including photocopying and recording,
or in any information storage or retrieval system, without permission in
writing from the publishers.
Trademark notice: Product or corporate names may be trademarks
or registered trademarks, and are used only for identification and
explanation without intent to infringe.
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library

ISBN: 978-1-032-39804-4 (hbk)

ISBN: 978-1-032-39805-1 (pbk)
ISBN: 978-1-003-35145-0 (ebk)
DOI: 10.4324/9781003351450

Typeset in Optima
by Apex CoVantage, LLC
Contents

Acknowledgements vii
Preface ix

1 Disrupting Agendas 1

Thinking and Doing 4

Adding Nuance to Diaspora Through Creative Arts
Practice 7
The Absence of Music Composition From
Interdisciplinary Arts Practice 11

2 Ways of Knowing 17

Evocative Life-Writing 18
Music Composition 24
Studies of Diaspora Through Evocative
Life-Writing . . . 28
. . . And Music 29
Tripartite Model 32

3 Double-Consciousness, Diaspora and Me 35

Double-Consciousness 36
Iranian Double-Consciousness 39
Double-Consciousness and Blackness 47
Diaspora 48
Disrupting Ethno-nationalist Discourses of Place 50
Emancipatory Discourses of Travel 55
Refections 60
vi Contents
4 Diaspora, Wayfaring and Transport 62

Wayfaring and Transport 63

Realities of Travel and Place 66
Tradition-Hybrid-Survival 68
G and B as Home and Away 70
Composing as Embodied Knowing 76
Tradition-Hybrid-Survival and Analogies of
Wayfaring/Transport 78
A Wayfaring Coda 87
Diaspora as Transport-Oriented Travel 92
Diaspora, My Father and Me 93
Wayfaring and Ductus 96
I Am the Spring, You Are the Earth 98
Diaspora as Wayfarer-Oriented Travel 114

5 Entangled Pathways 116

Double-Consciousness and Diaspora 116

New Methodologies 118
Double-Consciousness and Me 120

Bibliography 122
Index 131
Acknowledgements

There are many people to thank for their help over the many years of this
complex project.
Many of the ideas contained in this book started life as part of a PhD
in music at City, University of London (2016–2021). In this period, Ra-
chel Stratton and Harry Pearse offered sage advice on the trials of doing
a PhD as well a sympathetic ear when everything was going wrong.
Katherine Waters was a voice of such calm and kindness throughout
and edited a version of the section on I Am the Spring, You Are the Earth
printed here. Dominic Murcott was a constant source of support, consist-
ently encouraging me to believe in myself and my project.
My deep gratitude goes to my whole supervisory team of Laudan
Nooshin, Tullis Rennie and Newton Armstrong for their help and guid-
ance over the years. There were some highs and lows, but time has allowed
me to refect on the great generosity you all showed in supporting my
project. This book would not exist without each of your expertise.
Thank you to Jasmine Ulmer and James Salvo for believing in me to
write this book. I have never worked with kinder people and am so grate-
ful for your constant support and unending patience!
Particular thanks go to Rachel Beckles Willson and Joe Brown-
ing who acted as my PhD examiners in 2021. Experiencing a viva in
absentia while undergoing treatment for cancer was not the ending to
the PhD journey I was expecting, but your thoughtful and encouraging
report more than made up for this strange sense of dislocation. Your
support of my work has been invaluable, and your hugely generous
comments on the draft of the manuscript proved instrumental in refn-
ing my argument.
Finally, all thanks go to Will and my family, without whom much of
my work would not exist.
Preface

Some of my earliest memories of Iran are not really memories at all.

At least, I cannot be sure if my recollections are real events or, rather,
inventions fashioned out of half-remembered fragments and shot through
with my own anxieties. Early trips to Tehran remain like faded family
photographs in my mind. While I can make out the outline of people’s
features, I can never quite discern their expressions, their faces blurred
by linguistic and cultural barriers that left me feeling like an outsider for
many decades. Perhaps I fnd it so diffcult to remember my early visits
to Iran because those times are shrouded in such a sense of confusion
and dislocation. As a child of Iranian and British heritage with a parent
from each country, I have spent many years grappling with my peculiar
identity, constantly asking questions about who or what I am.
I was born in the UK in the late 1980s. My father was unusual amongst
Iranians living outside Iran because he did not come to the UK as a result
of the 1979 revolution. In fact, he moved to the UK much earlier in 1964
at the age of 15. He was sent to a boarding school in the north of Eng-
land, alone, with the aim of learning English and eventually becoming a
doctor. The plan was always that he would return to Iran and enrich the
family with his “international” education and command of an important
foreign language, but as is often the case, things did not work out that
way. In the mid-1970s, he met my mother, and by the end of the decade,
they were married and living in London (notwithstanding a brief period
after the revolution when they tried to live in Iran).
I grew up projecting an outwardly uncomplicated Britishness at the
same time as engaging in an almost constant process of negotiation
between my two cultures. For well over a decade, I would fnish a week
of British schooling and then attend an Iranian community group on
Saturdays where I purported to learn Farsi (with little success) but, more
importantly, met other British Iranian children and learnt about Iranian
food, culture and dance. The lines of discipline and behaviour in my
family were often confusing, sometimes drawn in ways commensurate
x Preface
with friends at my overwhelmingly white British school, at others totally
alien to that which I experienced in wider society. I gradually deduced
that my Iranianness had to be hidden from the outside world as it was
strange and foreign and would surely be rejected by others. At the same
time, I was in constant trouble at home for behaving in ways that – it
was explained to me – stood outside the norms of an Iranian childhood.
I developed a sense of myself as a constant failure – too Iranian for my
British life, too British within my Iranian community – and became an
obsessive perfectionist in all other areas to hide this ultimate truth. Much
like Amal Treacher’s (2000: 102) highly personal account of managing
relationships with her Egyptian father and British mother, I struggled with
“my anger at the strain of having to ft in and my continual and pervasive
feeling that I am not the right thing.”
This book explores the lifetime impact of such issues. Specifcally, it
considers my experiences of double-consciousness, an internalised form
of subject-object dualism in which the individual looks upon themself
through the eyes of a dominant, hostile culture. Double-consciousness is
a term coined by African American theorist W.E.B. Du Bois (1994) which
has enabled me to make sense of the deeply embedded sense of dislo-
cation I have experienced my whole life. It has allowed me to theorise
a sense of myself as fractured between two polarised identities which I
label British and Iranian. My experiences of double-consciousness caused
me to conceive of Iranianness as something external to me for many
years. In this way, an important part of my lived experience remained
ambivalent and unfulflled, separating me from a sense of myself and
also from my Iranian father.
Double-consciousness is fundamentally based on the assumed essen-
tial paradox between the dominant culture (in my case, British) and the
subaltern form (Iranian). Within this framework, to be Iranian is to be fun-
damentally Other and suspicious; double-consciousness describes the
mechanism by which I, as a British Iranian woman, launch these feelings
of distrust against myself. In this book, I will consider whether the meta-
phor of diaspora – which offers an emancipatory and emergent model
of identity based on multi-locationality and syncretism (Gilroy, 1993;
Hall, 1990; Clifford, 1994) – can help reconcile the sense of dislocation
I have felt for many years. Through an intensely personal, embodied and
material process of grappling with these concepts, my work aims to add
crucial experiential dimension to theoretical discussion of diaspora, a
term which continues to have major relevance across the humanities
and social sciences.
Crucially, this book not only adds to our conception of diaspora but
also makes the case for the unique contribution of creative arts practice
to scholarly discourse. Despite rapid growth in recent years, arts-based
 Preface xi
research remains niche and underfunded in most contexts. As I aim to
show, this way of working critically subverts the dominance of a research
model based on detached analysis performed by a singular human sub-
ject. Through the use of practice-based models, my account prioritises
physical engagement with materials and therefore recognises the fun-
damentally performative nature of all knowledge-producing practices.
In turn, this approach develops methodologies for the assessment and
dissemination of practice-based knowledge in notated instrumental
music – a kind of work which sadly remains highly specialised with little
broader impact. By using practice-based work in music composition to
refect deeply on the theoretical construction of diaspora, my work also
pushes against a tendency for music to be considered largely as the output
of diasporic encounters rather than as a way of knowing that could bring
new insight to this term. In this way, my account challenges a number of
scholarly and disciplinary agendas at once.
Specifcally, in this book, I explore two of my own music compositions –
Tradition-Hybrid-Survival and I Am the Spring, You Are the Earth – in order
to grapple with the concepts of both double-consciousness and diaspora.
While some commentators (Gilroy, 1993; Hall, 1990; Clifford, 1994) sug-
gest that diaspora offers an emancipatory model of identity, I argue that
this is not enough to facilitate a reconciliation of double-consciousness
as I experience it. This is particularly relevant in those cases when dias-
pora deals in framings of place and travel that align with the concept of
“transport,” a metaphor for travel developed by Ingold (2007, 2008),
which I will explore in more detail in Chapter 4. As I will explain, “trans-
port” constructs place as a series of defned and delineated locations
between which the body of the passenger is passively transported, and
when diaspora reproduces such a framing of place and travel, the bi-
nary fragmentations of double-consciousness are reasserted. In contrast,
a concept of travel and place based on “wayfaring” – in which all travel
is a dynamic process of moving along trails – makes space for a form
of diaspora through which a reconciliation of double-consciousness be-
comes possible.
These fndings are intimately tied to the processes of conceiving,
composing, refecting on and analysing my compositions through an in-
tertwined methodology of music composition and evocative life-writing.
This way of working yields insights that would not be possible using
more standard means of detached observation alone. In this way, my
work stands apart from much scholarship on diaspora in the feld of
music studies – both academic scholarship analysing the links between
music and diaspora on the one hand and arts research which lacks criti-
cal commentary on the other. In contrast, my project will engage mu-
sic composition and evocative life-writing specifcally as a means for
xii Preface
problematising theories of diaspora, developing a means by which per-
formative methods in general and notated instrumental composition in
particular can contribute to broader theory.
These various aims are achieved through the use of a tripartite method-
ology that moves back and forth between analytical knowledge (theory),
practice (music composition) and experiential knowledge (evocative
life-writing). This means that the personal and lifelong impact of double-
consciousness is manifested in the relationships set in motion in various
music compositions, and subsequent analysis of these works brings to
the surface aspects of personal experience that might not otherwise have
been accessible. These processes both guide and are guided by evocative
forms of writing which connect personal experience to broader political,
social and critical concerns. Moreover, both methods continually refect
back on theory, adding nuance to our conceptualisation of diaspora as
a term with broad applicability. The ambitious and wide-ranging aims
of this project are set against an intimate and personal focus. While I
aim to disrupt a number of agendas in scholarly work across a range of
disciplines, I do not lose sight of the fact that I work towards these aims
through deep, refective consideration of my life and music. Such pro-
cesses occur against the backdrop of many decades of complex experi-
ences in respect of my Iranianness and ongoing attempts to construct a
sense of myself that is whole and singular.
Alongside this written form of my argument, I strongly encourage the
reader to listen to recordings of the two pieces which are central to my
analysis – Tradition-Hybrid-Survival and I Am the Spring, You Are the
Earth. The discussion contained in this book tells only part of the story,
and it is only through combining this with experience of the sounding
music that my argument can be fully grasped. Tradition-Hybrid-Survival
can be accessed through the album Girl recorded by Ruthless Jabiru,
conducted by Kelly Lovelady and released on the record label Nonclas-
sical in 2024. I Am the Spring, You Are the Earth can be found on the
album Stepping Back, Jumping In by Laura Jurd which was released on
Edition Records in 2019.
1 Disrupting Agendas

From a young age, I understood a number of facts about myself: frst,

that my dual identity rendered me an outsider who didn’t really ft in
anywhere, and second, that it was only through intense self-management
that I would have any hope of surviving this situation. Born in London
with one parent from Iran and one from the UK, my early life was de-
fned by constant movement between an Iranian diaspora community,
friends in London who were overwhelmingly white and an extended
Iranian family living in Iran. These worlds were all intensely different,
and each demanded a new version of me that I presented faithfully. I
developed impressive skills in hyper-vigilance and code-switching such
that, as Anzaldúa (2012: 60) put it, I was “excruciatingly alive to the
world,” with a unique capacity to sense the environment and present the
required version of myself.
Crucially, however, this sensing was largely tied up in acts of conceal-
ment and self-sabotage. I cannot remember a time before I “knew” that
being Iranian made you strange and foreign. I grew up in the 1980–90s,
not long after the Iranian revolution (1979) and ensuing hostage crisis
(1979–81), both of which preceded the long and painful Iran-Iraq war
(1980–88), about which Nobel Peace Prize winner Henry Kissinger fa-
mously said, “It’s a shame there can only be one loser.” Images of Iran
on British television in this period were exclusively defned by Islamic
fanaticism, violence and presumed barbarity. (I cannot say the situation
is wholly different while writing this in 2023.) I absorbed this material
and understood the need to distance myself from it. Through constant
vigilance, I was able to present an uncomplicated sense of Britishness to
the wider world without ever explicitly denying my Iranianness.
This masquerade would all come crashing down if people met my
father and assumed (as I knew they would) that he was just another dan-
gerous Iranian like the kind they had seen on the news. I was terrifed
that people might abuse or mock him, and I knew that observing this
humiliation would be too much for me to bear. I was also scared that he

DOI: 10.4324/9781003351450-1
2 Disrupting Agendas
would out me as the foreigner I really was. And so, I kept us both safe by
pushing him and his foreign body to the edge of my life for many years.
While I exhausted myself trying to present an image of uncompli-
cated Britishness, I also felt fundamentally rejected by aspects of the
Iranian (diaspora) community. This was perhaps unsurprising since I had
fostered such a strong sense of dislocation from both my Iranian self
and my Iranian father for many years. I was constantly called “not a real
Iranian” by members of our community. Sometimes this was delivered in
jest or even as a compliment; at others it was indicative of an undercur-
rent of ethno-nationalism in Iranian culture which reproduces a singular
image of Iranian identity. In any case, I believe a crucial backdrop to all
such comments was the idea that Otherness was central to the Iranian
diaspora experience in the UK, and due to my passing privilege, I could
never be fully considered Iranian in a true sense. I began to experience
my Iranianness as a thing that stood outside me whose legitimacy could
only be affrmed by other people.
For many years, I felt trapped between two worlds: suppressing my
foreignness in wider British society at the same time as being labelled
“not a real Iranian” by some members of my own community. The es-
sential backdrop to this is a British society in which to be Iranian is to
be fundamentally Other, strange, foreign and dangerous. This denigra-
tion of the subaltern form led me to suppress my Iranian self while this
same mechanism (and the effectiveness of my self-presentation as “not-
Other”) lay behind my experience of rejection by some diaspora mem-
bers. I struggled to construct a sense of myself that accounted for my
dual heritage and soon began to experience the dislocations of double-
consciousness – the pain of embodying two opposing ideals within one
human self. This caused me to experience Iranianness as an external and
objective “thing” that was at once ambivalent, dangerous and unfulflled.
It was in my 20s after years of working as a composer when I began
to turn to music to explore my Iranianness further. After several years
spent formally and informally studying Iranian classical music, I began to
weave ideas drawn from this musical tradition into my broader training
as a composer. Thus, I wrote a large work for Iranian and western instru-
ments (Only Sound Remains, 2014), drew on Iranian rhythmic cycles as
the basis for a piece for symphony orchestra (Set Your Life on Fire, 2015)
and made use of Iranian folk songs as source material (Girl, 2017). This
work was easily positioned in a kind of east-meets-west paradigm which
gained both media attention and support from funding organisations ea-
ger to make a well-meaning point about hybridity and multiculturalism
in the UK.
After the initial excitement of discovering a new musical repository from
which to draw ideas, I started to consider whether mining my own ethnic-
ity for artistic inspiration was such a good idea. Perhaps I was exoticising
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän,
mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut
tiellämme. — Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat
he kulkuamme. Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi
viittasi suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin
sääriin", puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä
harvinainen näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina
he vain tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka
sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti
hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs
luonnoltaan.

Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo,

joka sijaitsi hiukan erillään muista majoista.

Ovella hän lausui kovalla äänellä.

"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen

matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa —
maallista ruokaa ja juomaa — niin ettei teidän tarvitse kiristää
vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä
muutamia lampaita — se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole
sen parempaa."

"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme,

pitkä retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."

Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten.

Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua varten
oli vettä yllin kyllin.
 Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme
ulos ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja,
hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta
miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja
leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä
nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme,
jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme
seisoville sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan
pienemmäksi ja jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten
lahja".

Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti

valmistaa ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka
ripustettiin majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli
valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja
Skraggaa aterioimaan kanssamme.

He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille — zululaiset istua

kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät tee niin.
Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen voimiimme.
Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän aterian olimme
syöneet!… Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias meille; sitä vastoin
huomasimme, että Skragga katseli meitä epäluuloisesti. Hän kuten
hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut valkoista ihoamme ja
taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin poppamiehiksi. Mutta
kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan kuin muutkin
kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään.
Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen
pahaa ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan
käytös ei lainkaan miellyttänyt minua.
 Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa
selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen
veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin
ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin
kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.

Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika

sauhut Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä,
viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta
tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät
tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet
sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.

Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa

matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana
aamuna lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi
sanansaattajaa ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala
oleskeli nykyään Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin
kesäkuun alkupäivinä, aiottiin viettää kukualaisten suurta
jokavuotista juhlaa. Tähän tilaisuuteen kokoontuivat kaikki
valtakunnan soturit; ja kuningas piti sotaväen tarkastuksen; vaan
muutamia osastoja jätettiin vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan
yhteydessä vietettiin niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa
tarkemmin.

Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä

aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä
voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain
erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta tulvata
yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea päästä yli.
 Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät
matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja
olimme, pian sikeässä unessa.

Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut

tietää, mitä nämä kukualaiset — ystävällisyydestään huolimatta —
saattoivat keksiä.

Mutta Jumalan kiitos — pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja

rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.
YHDEKSÄS LUKU.

Kuningas Twala.

Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme

kokea matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja
kävi koko ajan pitkin "suurta maantietä" — Salomon tietä, joka
leikkaa kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja
kauniimmaksi, mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi
suuria, väkirikkaita, vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.

Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan,

ne olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet,
jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan
valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja koko
miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa
lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita,
jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa
sotaväen tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.

Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla,

jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen
tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen
kraali oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten,
sitä ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit
olivat tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa —
kuten nyt vuosijuhlan aikana — majoitettiin niihin pääkaupunkiin
tulvivat sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin,
saatoimme nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo
oli määrännyt tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella
seikkailuretkellä kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla
paikalla, kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta
olimme nähneet välähdyksen seistessämme korkealla Sheban
povella.

Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi

kolme suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät
olleet pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.

En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä

kukkulasta — ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita.
Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:

"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille

nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."

"Miksi se päättyy?" kysyin.

"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen.

"Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on
syvä luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä,
jonka vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan
nykyään meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman
asunnoksi'."
 "Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.

"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi

hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain,
vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.

Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet

oikeassa, Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä
täällä maan päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme.
Siten olen esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat
tähän maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja
keltaista metallia…"

"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi

varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne
moisia asioita. Mutta Gagul tietää — vanha Gagul, joka ei koskaan
kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme
kuninkaan kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin
sanoen hän pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.

Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni

puoleen ja sanoin viitaten vuoriin: "Siinä ovat kuningas Salomon
kaivokset."

Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien

kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.

"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat

kaivokset ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja
punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin
ahneet leluille ja rahoille."
 Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:
"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"

"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta
viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.

"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta

ystävämme mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin
salaperäinen ja tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista.
Se on totta, Allan, onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"

"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta

kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että
me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet
jalkansa tähän maahan."

"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi

God ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli
sula ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman
karttaa?"

"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä kyllä
hänet löydän".

Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo

sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli
ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena
silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö — hämärän hiljaisia hetkiä ei
näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja
kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden
viitta ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno
valonsäde idästäpäin — ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja
viimein kohosi puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat
suuren, hiljaisen tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin
puhdas hopea.

Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet

kalpenivat kalpenemistaan — kuun valo himmensi ne, omituinen
lämmin ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme
edessämme leviävät suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla
minkä vaikutuksen tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän
vaan, että minä — niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen,
yksinkertainen norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut
pelkässä kauneudessa kahlaamista, mutta jotain kaunistakin olen
sentään nähnyt, ja kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö
kukualaisten maassa.

Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme

Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme
matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.

"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme

kompastu tiellä".

Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme

saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti
suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä —
ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle; nostosillalla
seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi hän vastaamme:
"Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin nostosilta laskettiin,
ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin pääkadulle, mutta vielä
emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet puoli tuntia ja
kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus vihdoin kapealle
portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja, jotka ympäröivät
pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.

Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli

saanut oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja
mukavan; lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja
niiden päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun
se oli tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat
paistettua lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.

Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja

kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan
majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan
silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja
uniset kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme.

Vuoteemme ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli
lähetetty auttamaan meitä pukeutumisessa.

Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti.

"Pukeutumisessa!" toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he
kutsuvat pukeutumiseksi? Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin
villapaita ja saapaspari, niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan
pukeutumisesta… Ettekö voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan
housuni, Allan?"

Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat

kuten mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten
ilmoittivat neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät
aamupäivällä.
 Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät
poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin
eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli
vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean
posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään
koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.

Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme

itsemme vain oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset
olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja
hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan
viikinkiä. Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät
tavallisesti ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat
kokonaisen tuuman pituiset.

Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen

tupakkaa, tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis
vastaanottamaan meitä.

Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko

oli korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun
olet tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras
antaa heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen,
luulevat he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti
majaamme ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä,
vaikka varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa
kuin hän meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja,
joilla aioimme ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja
hoviväkeään. Paljon ei meillä ollut, mutta jotain sentään saimme
kerätyksi kokoon; nimittäin Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja
muutamia helminauhoja.
 Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään
kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen
seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.

Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle

aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi — se oli vain
viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi tynnyrinalaa
läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja toisensa
vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä porttia pihan
perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan "linna". Aukealla
kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli nyt eloa ja liikettä; se
vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja, ja luullakseni oli siellä
ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän täytyi kulkea rivien välitse
astuessamme kuninkaan majalle, ja siten saatoimme oikein selvästi
nähdä, kuinka muhkeilta sotilaat näyttivät seisoessaan siinä
riveissään liikkumatta kuin kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat
tuulessa, keihäät ja valkoiset härännahkakilvet välkkyivät
päivänpaisteessa. Se oli komea näky.

Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli

asetettu jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme.
Umbopa asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.

Kului viisi minuuttia — kului kymmenen — vieläpä kaksitoistakin.

Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten

tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja
kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän
oli melkein sietämätöntä — pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla.
Emme kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin
arvokkailta ja levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui
ovi ja ulos astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat
Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut
marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun
vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga
asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi
nelinkontin majan siimekseen.

Yhä vallitsi sama äänettömyys.

Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan hartioiltaan,

niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka inhoittavalta, raa'alta ja
ilkeältä hän näytti. En koskaan ole nähnyt ilkeämpiä ja
vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli ylipäänsä kauniit kapeat
huulet, mutta heidän kuninkaallaan oli paksut neekerihuulet, leveä
litteä nenä ja vain yksi musta luimisteleva silmä; toisen sijalla oli
kamala ammottava aukko; ja hänen kasvoillaan oli julma,
eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean hirviön päässä liehui komea
töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia, välkkyvä rintahaarniska peitti
vartalon ja vyötäisillä ja oikean polven ympärillä oli hänellä kuten
hänen sotilaillaankin valkoisia häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän
piteli suunnattoman suurta keihästä. Kaulaa ympäröi paksu
kultarengas ja hänen otsallaan hohti ja välkkyi yksi ainoa
mahdottoman suuri hiomaton timantti… luultavasti Salomon
kaivoksen aarteita…

Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti

raskasta keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki
8,000 soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti
yht'aikaa tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja
"Kuhm! Kuhm!" vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin
ukkonen ja sai maan tärisemään.
 Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni
tuli?
Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?

"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni.

"Tässä on kuninkaanne!"

Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää

itsenne kuninkaanne edessä!"

Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta

äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä. Kolisten
ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa oli laskettu.

Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan,

mistä melu kuului.

Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"

Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.

"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä

minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi
puolustaa?"

Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.

"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.

"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut

sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"

"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut

naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"
 Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen
kuninkaan härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle

taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa
tämä kurja koira".

Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän
kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja
odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet
nähdessämme moista raakuutta.

Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten

raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista
sydämeen ja tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti
käsivartensa ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului
hiljainen mutina, se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli
tehty, ruumis makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein
ennättäneet tajuta mistä oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta
vavisten, mutta istuutui jälleen — mitäpä hän olisi voinut tehdä?

"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"

Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja

kantoivat hänet syrjään.

Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on

langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."

Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka
oli täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne
peittyivät näkymättömiin.
 Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä — ja me muut samoin. Moista
julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin
raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain
hänet hillityksi.

"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata.

"Muuten olemme hukassa."

Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla

tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.

Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.

"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä
ja mitä varten, sitä en tiedä, — minä tervehdin teitä".

"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!"

vastasin minä.

"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"

"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme
kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet?
Katsomaan tätä maata?"

"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies,

joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin
tähdistä?"

"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä.

Mutta miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä
seikat ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."
 "Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan
rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä — mitä jos antaisin teille
saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."

Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut

naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.

"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla

kivillä — muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta, ettet
haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät hiuskarvankaan
päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö nämä kaksi
miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan, joka
parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle, mitä
miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt
meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen
laistaan?" Minä viittasin Godiin — tiesin että hyvällä omallatunnolla
saatoin esittää hänet ainoana lajiaan.

"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.

Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän

kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"

"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse
nähdä, ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista,
jotka seisovat tuolla", — hän viittasi kentän tuolle puolen — "ja minä
uskon".

"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi

silloin kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua
haluttaa nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä,
sen minä tapan."
 Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa
mies. Ennen en teitä usko."

"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis sinua

menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo
sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai… ellet
itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa…" Yllämainitun
nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.

En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi

kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti
pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan
majaan.

Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan

ja vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:

"Tuokaa tänne nuori härkä!"

Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.

Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:

"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle

mustalle hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."

Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.

"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.

"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen

laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä.
Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä
kääntää kylkensä".
 Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä
vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin
sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan
ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt
minnepäin kääntyä.

"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn

poskelleen — tuima laukaus — ja härkä kellahti selälleen. Kuula oli
osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä.
Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin;
moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.

Levollisesti käännyin Twalan puoleen.

"Olenko valehdellut, kuningas?"

"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut

totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen
äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.

"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me

emme tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen
viittasin Winchesterpyssyyn — "tämän onton sauvan annamme
sinulle. Se antaa sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta
minä olen loihtinut taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä
tapa ketään ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään
jollekin ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan,
niin saat nähdä jotain uutta… Käske jonkun sotilaistasi asettua
viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä
maahan terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."

Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.

 "Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."

Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen

kappaleiksi.

Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen

ojentaen hänelle pyssyn.

"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan

sinua sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä
tähtien lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."

Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella

kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin
kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta
päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi
pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen
kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en
ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo;
hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli
suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat
pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä
eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta
pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli
niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti
sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi
ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja
vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä
asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja
esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.
 Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta
vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä
ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen
kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan
olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:

"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa,

kaikki vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa!
Kuuntele kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on
kuollutta ja nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele!
Elämän henki on minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä
ennustan!"

Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat,

me muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.

Hän jatkoi:

"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen

sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä — se on suolaista, se valuu
punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.

"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita

kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.

"Veri on hyvää — punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja

kiljuvat korpit huutavat ilosta.

"Minä olen vanha — vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä
näen enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua
luulette? Te ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat
minut ja heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt
valkoisen miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta
vuoret ovat vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien?
Sanokaa, kuka kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne
nuo kolme mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän
viittasi noihin kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme
huomanneet.

"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia
miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee olemaan
täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää teidät. Niin!
Niin! Niin!

"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen?

Mitä he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on
tuo välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet
kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei
kukaan sitä tiedä — ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi
(noitavaimo)!"

Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.

"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien —! Etsittekö ketä

kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia
on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen
jalka ole polkenut maatamme — vain yhden miehen, mutta hän
matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä — minä
tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta
palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni?
Hä, hä hää!

"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten

Umbopaan.
"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista
metallia, joka välkkyy — ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.
Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi — —
Tempaa vyösi pois — — Tempaa se — —."

Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen

voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan.
Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.

Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja

samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä
pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita
kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.

"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo

minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä
sanotte te?"

Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole

helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla
samalla lailla kuin se?"

Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua — minua

kuningasta!" karjui hän.

"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme.

Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä…"

Jättiläinen nosti käden otsalleen.

 "Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri
tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille
ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."

Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä

on, kuningas Twala!"

Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.

KYMMENES LUKU.

Umbopan salaisuus.

Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan

kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:

"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."

"Puhukoot valtiaani."

"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."

"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä

saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin
noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole
varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä,
tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin
iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja
hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä,
ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä
minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen
harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua
rakastavat — mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää… Niin,
oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan
hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen
veritöihinsä."

"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään

niskoiltaan?" kysyin.

"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi

Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa
julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos
hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan
aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa
Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat
molemmat kuolleet."

"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?"

kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan,
kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.

"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt

sinun puhua?"

"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla

äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. —
Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten
kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin
mukaansa. Eikö totta?"

"Totta, totta!"
 "Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla —
eikö totta?"

"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.

"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi

kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat
seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."

"Mistä sen tiedät?"

Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi

edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin,
kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu
niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä
sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli.
Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita.
Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä,
sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta
valkoisilta."

Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli

kaunista satua…", mutta Umbopa jatkoi:

"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli
palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt
kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja yöt
päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien takaisin
vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen. Hän odotti
uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki, niinkuin se aina
tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi kolme valkoista
miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan maahan
Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.

More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge

connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.

Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and

personal growth every day!

ebookbell.com