Charlotte Corday
Charlotte Corday, koko nimeltään Marie Anne Charlotte Corday d’Armont (27. heinäkuuta 1768 Saint-Saturnin-des-Ligneries, Ranskan kuningaskunta – 17. heinäkuuta 1793 Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta) oli ranskalainen vallankumouksellinen, joka ihaili yhteiskunnallista vapautta ja paheksui jakobiinien hirmuvaltaa. Vuonna 1793 Corday surmasi jakobiinien johtajiin kuuluvan Jean-Paul Marat’n ja vaikutti osaltaan teollaan terrorin ajan alkamiseen.[1]
| Charlotte Corday | |
|---|---|
 Corday Jean-Jacques Hauerin maalaamana muutama tunti ennen teloitustaan. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. heinäkuuta 1768 Saint-Saturnin-des-Ligneries, Ranskan kuningaskunta |
| Kuollut | 17. heinäkuuta 1793 (24 vuotta) Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta |
| Kansalaisuus | ranskalainen |
| Muut tiedot | |
| Uhrit | Jean-Paul Marat |
| Vangittu | 13. heinäkuuta 1793 |
| Syyte | murha |
| Rangaistus | kuolemantuomio |
 Nimikirjoitus |
|
Corday sai teostaan kuolemantuomion, ja hänet teloitettiin giljotiinilla.
Elämänvaiheet
muokkaaTasavaltalaisuuden aate herää
muokkaaCorday syntyi Saint-Saturnin-des-Ligneries’ssä Normandiassa vähävaraiseen ylhäisöperheeseen. Hän polveutui menestyksekkään näytelmäkirjailijan Pierre Corneillen sisaresta, ja jo lapsuudessaan hän ihaili Corneillen murhenäytelmien sankareita. Kreikkalainen filosofi Plutarkhos oli hänen suosikkikirjailijansa, ja kirjojen ylväät henkilöt vaikuttivat häneen voimakkaasti.[2]
Äitinsä kuoleman jälkeen vuonna 1782 Corday aloitti opiskelunsa Caenin Abbaye aux Dames -luostarikoulussa.[3] Siellä hän vetäytyi mieluummin yksinäisyyteen lukemaan klassista kirjallisuutta kuin seurusteli toveriensa kanssa. Hän kävi koulua vuoteen 1791, jolloin luostari suljettiin.[4]
Corday herätti huomiota tasavaltalaisuudellaan jo kuningasvallan aikana: kun Cordayn rojalistikodissa nostettiin malja kuninkaalle, hän itse jätti viinilasinsa koskemattomaksi ja jäi istumaan muiden noustessa seisomaan lasinsa kohottaen. Kun Cordaylta tiedusteltiin, oliko hän tasavaltalainen, hän vastasi: ”Kyllä olen, mikäli ranskalaiset olisivat tasavallan arvoisia!”[5][6]
Päätös
muokkaaKesällä 1789 alkanut Ranskan suuri vallankumous vaikutti suuresti Cordayn elämään ja toi esille hänen luonteenlujuutensa ja vapaudenrakkautensa. Vuonna 1791 hän siirtyi opiskelemaan tätinsä luo Caeniin ja omistautui innokkaasti valistusajan aatteille. Opiskelunsa ohessa Corday luki paljon sanomalehtiä ja kohdisti huomionsa erityisesti liberaalien girondistien julkaisuihin. Hän seurasi tarkoin Jean Marie Roland de la Platieren ja tämän vaimon madame Rolandin tekoja vapauden hyväksi, ja kun Ranskan kuningas Ludvig XVI valitsi tärkeimmät ministerinsä girondistien puolueesta, Corday uhkui mielihyvää. Hän sekoitti todellisuuden henkilöt antiikin sankareihin ja odotti mahdollisuutta päästä uhrautumaan girondistien puolesta.[7]
Cordayn suuri tilaisuus tuli vuonna 1793, kun Ranskan vallankumoussodissa kärsityt alkuvuoden menetykset olivat huonontaneet sotaa suosivien girondistien valtaa maakunnissa. Corday kuuli vuoripuolueen ja jakobiinien nousseen hallitsevaan asemaan tasavallassa ja kärsi girondistien puolesta. Kun girondistit oli erotettu parlamentista ja heitä saapui pakolaisina Caeniin kesäkuussa 1793, Corday kuunteli lumoutuneena heidän puheitaan jakobiinien rikoksista ja uhasta vapautta vastaan. Girondistien vihan kohteena oli varsinkin jakobiinien Jean-Paul Marat, joka oli tehnyt heidät naurunalaisiksi lehtikirjoituksissaan ja haukkunut heitä kavaltajiksi ja ”tusinavaltiomiehiksi”.[8] Corday oli jo aiemmin harkinnut Marat’n murhaamista, ja Ludvig XVI:n mestaus sekä girondisti Jacques Pierre Brissot’n Marat’han kohdistuvat syytökset saivat hänet tekemään lopullisen päätöksen Marat’n murhasta.[2] Corday uskoi vakaasti, että Marat’n surmaaminen lopettaisi väkivaltaisen aikakauden ja estäisi sisällissodan.[9]
Matka Pariisiin
muokkaaCorday matkusti Pariisiin 9. heinäkuuta 1793. Saavuttuaan perille hän osti leipäveitsen, hankki hotellihuoneen ja kirjoitti ranskalaisille kirjeen, jossa hän selitti tulevaa tekoaan.[10][9] Hänen tarkoituksena oli surmata Marat Bastiljin valtauksen vuosipäivän juhlassa 14. heinäkuuta. Cordayn kuultua, ettei Marat jaksanut osallistua juhlaan huonon kuntonsa vuoksi, hän päätti toimia jo päivää aiemmin.[11] Hän kirjoitti Marat’lle kirjeen, jossa pyysi päästä tämän puheille voidakseen paljastaa yksityiskohtia girondistien suunnittelemasta kapinasta. Kun kirjeeseen ei vastattu, Corday pyrki sisälle Marat’n taloon, mutta tämän rakastajatar Simone Evrard torjui hänet.[12] Cordayn lähetettyä uuden viestin Marat suostui tapaamiseen.[13]
Marat’n murha
muokkaa
Pahasta ihosairaudesta kärsivä Marat istui kylpyammeessa kirjoittamassa ammeen poikki asetetun laudan päällä, kun Corday tuli hänen puheilleen. Corday kertoi asiansa ja ryhtyi luettelemaan salaliittolaisten nimiä. Marat’in tehdessä muistiinpanoja Corday veti veitsen esiin ja iski sen uhrinsa rintaan.[10] Tekonsa jälkeen Corday yritti paeta, mutta Marat’n huuto toi paikalle Simone Evrardin ja muita huoneistossa olleita, jotka pidättivät Cordayn. Cordayn henkilökohtaiset esineet vietiin, ja dantonisti François Chabot väitti Cordayn kätkeneen tärkeän asiakirjan pukunsa alle. Chabotin yrittäessä riisua Cordayta väkisin tämä puolustautui tehokkaasti. Murhan jälkeen Corday vietiin vankivaunulla ensin Abbayen vankilaan ja myöhemmin Conciergerieen.[14]
Oikeudenkäynnissä Corday todisti, että hän oli toteuttanut salamurhan yksin ja julisti, että hän oli surmannut yhden miehen pelastaakseen 100 000 muuta ihmistä.[15] Vankilasta Corday kirjoitti isälleen kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi tekoaan. Hän myönsi ansainneensa kuoleman, mutta ei tunnustanut tehneensä rikosta vaan ainoastaan velvollisuutensa.[16]
Oikeuden päätöksellä Corday tuomittiin yksimielisesti kuolemaan. Saksalainen taidemaalari Jean-Jacques Hauer piirsi Cordayn muotokuvan, ja kuvan valmistuttua virallinen pyöveli Henri Sanson toi Cordaylle isänmurhaajille tarkoitetun tulipunaisen paidan. Pyöveli leikkasi Cordayn hiukset niskasta, minkä jälkeen tuomittu kuljetettiin teloituspaikalle avoimilla rattailla kädet sidottuina. Vallankumouksen aukiolle kerääntyneen kansan herjaushuutojen saattelemana Corday teloitettiin giljotiinilla.[17] Sveitsiläinen vahataiteilija Marie Tussaud teki Cordayn kasvoista kuolinnaamion, joka asetettiin näytteille Madame Tussaudsin vahakabinettiin Lontoossa.[18]
Teloituksen jälkeen
muokkaaTeloituksen jälkeen jakobiinit tekivät Cordaylle ruumiinavauksen selvittääkseen, oliko tämä ollut sukupuolisesti koskematon.[9] Mahdollisen rakastajan osuutta murhan suunnittelussa ei pystytty osoittamaan, mutta monet asianhaarat osoittavat Cordayn olleen mukana girondistien salaliitossa.[19] Hänen asuinkaupunkinsa Caen oli yhdistyneiden Departementtien liittoutuman keskuspaikka, ja girondistien suunnitelmiin oli kuulunut myös Robespierren ja Dantonin surmaaminen. Girondistien lehdistö oli tietoinen salajuonesta, sillä jo 11. heinäkuuta 1793 heidän julkaisemansa Chronique Paris vihjaili ennakkoon Marat’n kuolemasta. Saman lehden mukaan vuoripuolue ja jakobiinit olivat itse vaarassa joutua hautaan. ”Seuraavien päivien aikana me tulemme tanssimaan. Toivomme vain, että ainoastaan Marat’n, Dantonin, Robespierren ja kumppanien verta vuodatetaan!”[6]
Marat’n murha antoi vasenta ääriryhmittymää edustaneelle vuoripuolueelle tekosyyn aloittaa vainot, joiden kohteeksi joutuivat ensin girondistit. Tämä suuren terrorin aikakautena tunnettu ajanjakso ajoittui lähinnä kesään 1794, jolloin mestattiin 1 400 ihmistä.[20] Kuuluisin mestatuista oli epäsuosioon joutunut Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Synkkä ajanjakso päättyi, kun terrorin johto, kärjessä triumviraatti Robespierre, Saint-Just ja Georges Couthon, joutuivat giljotiiniin.[21]
Murhansa jälkeen Marat sai hetkellisesti osakseen kuolemanjälkeistä palvontaa, ja hänelle rakennettiin pyramidi Place du Carrouselliin. Palvonnan loppuessa muotokuvat ja muut Marat’sta muistuttavat esineet poistettiin. Hänen rakastajattarensa Simone Evrard jäi omilleen; kun Marat’n jäämistöä luetteloitiin, ainoa rahanarvoinen oli 25 soun eli neljännesfrangin assignaatti. Evrardilta evättiin vallankumoushallinnon myöntämä eläke, ja hän palasi entiseen ammattiinsa kellon osoittimien leikkaajaksi. Hän ylpeili lopun ikäänsä ”Marat’n lesken” arvonimellä.[22]
1800-luvun loppupuolella aikansa kallotutkimuksista innostunut italialainen lääkäri Cesare Lombroso teki tarkan analyysin Cordayn haudasta otetusta pääkallosta ja kertoi tutkimustensa päätteeksi, että kysymyksessä oli ”tyypillinen rikollisen kallo”. Jälkeenpäin tehdyt tutkimukset osoittivat, että kallo ei kuulunut ollenkaan Cordaylle.[9]
Lähteet
muokkaa- Arnold, James R.: The Aftermath of the French Revolution. Lerner Books, 2010. ISBN 978-0822575986 (englanniksi)
- Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II. Werner Söderström Oy, 1964.
- Barnes, George Rogers: Encyclopedia of the Age of Political Revolutions and New Ideologies, 1760-1815: Volume 1: A-L. Greenwood, 2007. ISBN 978-0313334467 (englanniksi)
- Jensen, Vickie: Women Criminals: An Encyclopedia of People and Issues. ABC Clio, 2011. ISBN 978-0313337130 (englanniksi)
- Haslip, Joan: Marie Antoinette. Otava, 1989. ISBN 951-1-10192-7
- Kropotkin, Peter: The Great French Revolution, 1789-1793. Cosimo Classics, 2009. ISBN 978-1605206608 (englanniksi)
- Liisberg, Bering: Ranskan vallankumous 1789-1799. Kustannusyhtiö Otava, 1906.
- Nenonen, Kaisu-Maija ja Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja. Wsoy, 1998. ISBN 951-0-22044-2
Viitteet
muokkaa- ↑ Haslip s. 386.
- ↑ a b Liisberg s. 352.
- ↑ Charlotte Corday womenshistory.about.com. Arkistoitu 6.9.2015. Viitattu 31.8.2015. (englanniksi)
- ↑ Charlotte Corday blakeneymanor.com. Viitattu 12.4.2015. (englanniksi)
- ↑ Aubry s. 13.
- ↑ a b Kropotkin s. 450.
- ↑ Bowen, Marjorie: The Angel of the Assassination gutenberg.net.au. Viitattu 2.9.2015. (englanniksi)
- ↑ Liisberg s. 346.
- ↑ a b c d Jensen s. 363.
- ↑ a b Arnold s. 46.
- ↑ Kropotkin s. 451.
- ↑ Liisberg s. 354.
- ↑ Jensen s. 333.
- ↑ Aubry s. 16.
- ↑ Barnes s. 172.
- ↑ Aubry s. 21.
- ↑ Aubry s. 20.
- ↑ Death of Madame Tussaud historytoday.com. Viitattu 19.9. 2015. (englanniksi)
- ↑ Kropotkin s. 449.
- ↑ Nenonen s. 1119.
- ↑ Aubry s. 275–276.
- ↑ Aubry s. 21–22.
Aiheesta muualla
muokkaa