Kyproksenkreikkalaiset
| Ελληνοκύπριοι Ellinokýprioi |
|
|---|---|
 Kyproksen kansallisuusrajat vuonna 2011. Vaaleanpunaiset alueet ovat kreikkalaisten hallinnoimia, tummanpunaiset alueet pohjoisessa turkkilaisia. |
|
| Väkiluku | 1 150 000 |
| Asuinalueet |
 Kypros 650 000 Britannia 350 000 Kreikka 60 000 Yhdysvallat 50 000 Australia 80 000 Kanada 35 000 Etelä-Afrikka 25 000 |
| Kielet | kreikka |
| Uskonnot | ortodoksisuus |
Kyproksenkreikkalaiset (kreik. Ελληνοκύπριοι, Ellinokýprioi, turk. Kıbrıslı Rumlar) muodostavat Kyproksen etnisen kreikkalaisen väestön,[1][2][3][4] joka muodostaa saaren suurimman etnis-kielellisen ryhmän 77 prosentin väestöosuudella.[5]
Kyproksenkreikkalaiset kuuluvat pääasiassa Kyproksen ortodoksiseen kirkkoon, jolla on autokefalinen asema. Laajemmin tarkasteltuna kyproksenkreikkalaiset ovat osa maailmanlaajuista kristillistä ortodoksista kirkkoa.[3][6] Vuoden 1960 Kyproksen perustuslain mukaan kyproksenkreikkalaisiin luetaan myös pienet perinteiset kristilliset vähemmistöt eli arabiankieliset maroniitit, armenialaiset ja katolilaiset ”latinalaiset”, jotka ovat aikanaan äänestäneet kreikkalaiseen yhteisöön kuulumisen puolesta turkkilaisen sijaan.
Kyproksen jaon myötä kyproksenkreikkalaiset muodostavat tällä hetkellä Kyproksen tasavallan ja edustavat kansainvälisissä yhteyksissä koko saarta. Kyproksen turkkilaiset asuttavat saaren pohjoisosaa muodostaen Turkin suojeluksessa olevan Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kypros on Välimeren kolmanneksi suurin saari Sisilian ja Sardinian jälkeen ollen näin koko itäisen Välimeren suurin saari. Saari tuli osa helleenistä maailmaa kreikkalaisten siirtolaisten myötä. Kyproksenkreikkalaiset periytyvät mykeneläisistä kreikkalaisista, jotka asettuivat saarelle viimeistään 1200-luvulta eaa. alkaen. Aleksanteri Suuri valtasi saaren persialaisilta 333 eaa. Rooman valtakunnan jakauduttua vuonna 285 kyproslaiset saivat itsehallinnon lähes yhdeksän vuosisadan ajaksi Bysantin valtakunnan takaamana. Tuona itsehallinnon aikana ehkä tärkein yksittäinen tapahtuma varhaisena Bysantin aikana oli paikallisen Kyproksen kirkon perustaminen erilleen Antiokian patriarkaatista. Tuolloin keisari Zenon nimitti Kyproksen historiallisen pääkaupungin Salamiin (nimettiin Constantiaksi keisari Constantius II:n aikana) piispan metropoliitan statuksella arkkipiispaksi.
Bysanttilainen aika muovasi vahvasti kyproksenkreikkalaista kulttuuria. Ortodoksinen usko muodostui oleelliseksi osaksi kyproksenkreikkalaisuutta, mikä auttoi säilyttämään vieraiden vallottajien aikana kulttuurillisen omaleimaisuuden. Koska Kypros ei koskaan ollut valtakuntien laajentumisen pääasiallinen kohde, vaan se lankesi vallottajien käsiin eräänlaisena ”sivutuotteena”, vierailla vallanpitäjillä ei ollut tarvetta tai intressiä hävittää paikallista kulttuuria.
Kuitenkin kyproslaiset joutuivat myös sortavien vallan alle ensin Lusignanin hallitsijasuvun alaisuudessa ja tämän jälkeen venetsialaisten aina 1190-luvulta vuoteen 1570. Kuningas Amalrik II, joka seurasi veljeään Guy de Lusignania, ei suvainnut ortodoksisuutta. Kreikkalaiset maat takavarikoitiin katoliselle kirkolle sen jälkeen, kun sen kirkkoja oli perustettu saaren tärkeimpiin kaupunkeihin. Kantaväestön verotus oli myös erittäin rasittavaa, ja verovarat menivät katolilaisille kirkoille.
Kyproksen osmanivalloitus vuonna 1571 lopetti kreikkalaisiin kohdistuneen katolilaisen ylivallan. Ortodoksinen uskoharjoitus elpyi, ja kyproksenkreikkalaiset alkoivat ottaa jälleen maata hallittavakseen. Kyproksen kirkon patriarkka palveli osmanien sulttaania etnarkkina ja kreikkalaisten johtajana mahdollistaen kreikkalaisten sekulaarin vallan harjoittamisen esimerkiksi oikeuslaitoksessa ja verotuksessa.
Osmanien valta-aika (1570–1878) jätti vain rajoitetun vaikutuksen kyproksenkreikkalaiseen kulttuuriin. Osmanit hallitsivat monikansallista valtakuntaansa paikallisten uskollisten milletien tai uskonnollisten yhteisöjen kautta. Millet-järjestelmän hyväksyminen mahdollisti kyproksenkreikkalaisen kulttuurin säilymisen, ja maata johti Konstantinopolin sijasta Kyproksen kirkon arkkipiispa. Huolimatta uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta osmanivalta oli rankkaa ja tehotonta. Turkkilaiset uudisasukkaat yhdessä kreikkalaisten kanssa kärsivät Konstantinopolin syrjivästä hallinnosta vuosisatoja. Vähemmistö kyproksenkreikkalaisista kääntyi islamiin tuona aikana, ja heitä on joskus kutsuttu historioitsijoiden parissa ”uusmuslimeiksi”.
Osmanien valtakunnan aktiivisen kaupankäynnin myötä levinneet mausteet ja yrtit ovat jättäneet vahvan jälkensä kyproslaiseen ruokakulttuuriin kuten myös kreikkalaiseenkin. Moni ruokalaji on saanut nimensä mausteiden eri puolilla valtakuntaa sijainneiden lähtömaiden mukaan. Myös kahvihuoneet levisivät laajasti ympäri saarta kaikkiin suurimpiin kaupunkeihin ja lukemattomiin kyliin.
Poliittisesti ajatus énosiksen toteuttamisesta eli liittymistä kreikkalaiseen emämaahan syntyi kreikkalaisen sivistyneistön parissa sen jälkeen, kun Kreikka oli itsenäistynyt osmanivallasta vuonna 1821. Lopulta kehittyi ja syntyi énosistinen liike, jossa Kyproksen kirkolla oli keskeinen rooli.
.jpg)
Tehokas brittiläinen siirtomaavalta astui voimaan Kyproksella 1878 sen jälkeen, kun Turkki oli pakotettu luopumaan saaresta Turkin sodan jälkeen. Vuonna 1959 Britannia, Kreikka, Turkki ja Kypros allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Kypros itsenäistyisi yhtenäisenä kahden eri kansallisuuden valtiona, eikä saarta jaettaisi. Saari ei myöskään saanut liittyä Kreikkaan tai Turkkiin. Näin ollen brittivalta päättyi vuonna 1960 ja ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin arkkipiispa Makarios III, jonka aikana uskonnon tärkeys korostui kyproksenkreikkalaisessa yhteisössä. Varapresidentti oli turkkilainen Fazil Küçük ja muutenkin kaikki hallintoelimet sekä johtotehtävät jaettiin 7–3-suhteella kansallisuuksien kesken. Toisella osapuolella oli aina veto-oikeus, joten Kypros ajautui hyvin nopeasti sisäpoliittiseen pattitilanteeseen, kun ensimmäiset kiistat verotuksesta ja kuntien jakamisesta tulivat esille. Vuoden 1963 lopulla Makarios III päätti poistaa veto-oikeudet kaikilta osapuolilta. Väkivaltaisuudet puhkesivat 21. joulukuuta 1963 Nikosiassa ja seuraavien päivien aikana ne levisivät koko maahan johtaen lopulta koko vallanjakojärjestelmän romahtamiseen.
Poliittiseen umpikujaan kreikkalaiset vaativat ratkaisukseksi enosista ja turkkilaiset taksimia (turk. "jako"). Turkkilaisväestöä pakeni tuhansittain pohjoiseen ja vanhat taisteluryhmät kreikkalaisten EOKA (per. 1955) ja turkkilaisten TMT (per. 1957) ottivat aseellisesti yhteen. Asetelmat olivat syntyneet jo ennen Kyproksen itsenäistymistä. Aseellista taistelua varten oli perustettu sisäministeri Polikarpos Yorgaciksen johdolla salainen järjestö, jonka nimi oli Kansallinen Kyproksen järjestö. Se oli toiminut läheisessä yhteistyössä kreikkalaisen ELDIK-rykmentin upseerien kanssa.[7] Kreikan sotilasvallankaappauksen jälkeen väkivaltaisuudet puhkesivat laajoina uudelleen vuonna 1967.
Vuosina 1968–1974 käytiin tuloksettomia neuvotteluita, ja lopulta tilanne kärjistyi 15. heinäkuuta 1974, kun Kreikan sotilasjuntan johtoon kuulunut ateenalainen kenraali Dimítrios Ioannídis toteutti Kyproksen kansalliskaartin tuella sotilasvallankaappauksen ja syrjäytti Makarioksen. Viikkoa myöhemmin Turkki oli miehittänyt saaren pohjoisrannikon. Seuraavan vuoden aikana tapahtuivat viimeiset suuret väestönsiirrot, kun 120 000 kyproksenkreikkalaista siirtyi etelään ja 50 000 turkkilaista pohjoiseen. Tästä lähtien saari on ollut näiden kahden kansallisuuden kesken jaettuna, vaikka kansainvälisesti Kyproksen jakoa ei ole juridisesti tunnustettukaan.
Monet kyproksenkreikkalaiset, erityisesti turkkilaismiehityksen myötä omaisuutensa menettäneet, muuttivat Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Australiaan, Etelä-Afrikkaan ja Eurooppaan. Nykyään on arvioitu noin 335 000 kyproksenkreikkalaisen elävän Britanniassa. Enemmistö näistä kyproksenkreikkalaisista asuu Englannissa. Walesissa on arviolta noin 3 000 ja Skotlannissa 1 000. Britannian jälkeen kyproksenkreikkalaisia asuu eniten Kreikassa, jossa heitä arvellaan olevan noin 200 000.
Kyproksenkreikkalaiset ovat 1990-luvulta alkaen vaurastuneet huomattavasti, ja yhteiskunta on kehittynyt rauhan vuosina. Vuonna 2004 Kyproksen tasavalta tuli Euroopan unionin jäseneksi kreikkalaiselta osaltaan sen jälkeen, kun kyproksenkreikkalaiset olivat tyrmänneet saaren yhdistämissuunnitelmat.
Kyproksen murre
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kyproksen kreikka (kypriaká) kuuluu nykykreikan kaakkoismurreryhmään ja se muistuttaa lähinnä Dodekanesian saaristossa ja Vähässä-Aasiassa puhuttavaa kreikan murretta. Se on lähempänä sanastoltaan ja kieliopiltaan klassista kreikkaa kuin Manner-Kreikassa puhuttava nykykieli.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ The Constitution - Appendix D: Part 01 - General Provisions Constitution of Cyprus. Republic of Cyprus. Arkistoitu 28 heinäkuu 2012. Viitattu 9 February 2010.
- ↑ About Cyprus - History - Modern Times Government Web Portal - Areas of Interest. Government of Cyprus. Arkistoitu 24 toukokuu 2012. Viitattu 19 January 2010.
- ↑ a b Solsten, Eric: A Country Study: Cyprus Federal Research Division. January 1991. Library of Congress. Viitattu 9 February 2010.
- ↑ The Orthodox Church of Cyprus Catholic Near East Welfare Association. Arkistoitu 3 joulukuu 2009. Viitattu 19 January 2010.
- ↑ Cyprus The World Factbook. Central Intelligence Agency. Arkistoitu 26 joulukuu 2018. Viitattu 19 January 2010.
- ↑ About Cyprus - Towns and Population Government Web Portal - Areas of Interest. Government of Cyprus. Arkistoitu 24 toukokuu 2012. Viitattu 19 January 2010.
- ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla? s. 369-380. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3