Stonewallin mellakat

Stonewall Inn prideviikolla vuonna 2016 päivä sen jälkeen kun presidentti Barack Obama oli julistanut rakennuksen kansallismonumentiksi.

Stonewallin mellakoiksi nimitetään spontaaneja ja väkivaltaisia mielenosoituksia poliisin ratsiaa vastaan varhain aamulla 28. kesäkuuta 1969 Stonewall Inn -ravintolan luona New Yorkin Greenwich Villagen kaupunginosassa. Niitä pidetään usein ensimmäisenä kertana Yhdysvaltain historiassa, kun homot ja lesbot nousivat taisteluun homoseksuaaleja vainoavaa järjestelmää vastaan. Mellakoista tuli ratkaiseva tapahtuma, joka käynnisti homojen oikeuksien liikkeen Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa.

Yhdysvaltalaiset homot ja lesbot elivät 1950- ja 1960-luvuilla järjestelmässä, jonka lait olivat homovastaisempia kuin joissakin rautaesiripun takaisissa maissa. Varhaiset homofiiliryhmät yrittivät todistaa rauhanomaisen valistuksen kautta, että homot voisivat sopeutua yhteiskuntaan. 1960-luvun viimeisinä vuosina syntyi kuitenkin runsaasti levottomuutta lukuisten muiden sosiaalisten liikkeiden vaikutuksesta. Ne toimivat mellakoiden katalyytteinä yhdessä Greenwich Villagen liberaalin ympäristön kanssa.

Hyvin harvat ravintolat, useimmiten baarit, toivottivat avoimesti homot henkilöt tervetulleiksi 1950- ja 1960-luvuilla. Stonewall Innin omisti mafia. Sen kanta-asiakkaina oli erityyppisiä ihmisiä, mutta sen tiedettiin olevan suosittu homoyhteisön marginalisoituneimpien ryhmien eli transvestiittien, feminiinisten nuorten miesten, prostituoitujen ja kodittomien nuorten keskuudessa. Poliisien homobaareihin tekemät ratsiat olivat 1960-luvulla rutiinia, mutta Stonewall Innissä poliisit menettivät nopeasti tilanteen hallinnan ja tapahtumat houkuttelivat paikalle väkijoukon, joka aloitti mellakoinnin. Ne johtivat uusiin mielenosoituksiin seuraavana iltana ja jälleen muutaman päivän päästä.

Muutaman vuoden sisällä mellakoista homojen oikeuksia ajavia liikkeitä oli perustettu ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa. 28. kesäkuuta 1970 ensimmäiset gay pride -marssit pidettiin New Yorkissa ja Los Angelesissa mellakoiden vuosipäivän kunniaksi. Samantyyppisiä marsseja järjestettiin myös muissa kaupungeissa; nykyisin pride-tapahtumia pidetään vuosittain ympäri maailmaa kesäkuun lopun tienoilla Stonewallin mellakoiden kunniaksi.

Tausta

Homoseksuaalisuus 1900-luvulla

Toisen maailmansodan mullistusten jälkeen monilla oli Yhdysvalloissa kiivas halu ”palauttaa sotaa edeltänyt sosiaalinen järjestys ja pitää muutoksen voimat kurissa”, kuten historioitsija Barry Adam on asian ilmaissut. Laajalle levinneen antikommunismin innoittamana senaattori Joseph McCarthy järjesti kuulusteluja, joissa yritettiin paljastaa kommunisteja Yhdysvaltain hallituksesta, armeijasta ja muista valtion rahoittamista virastoista ja instituutioista. Ne johtivat maanlaajuiseen paranoiaan. Anarkisteja, kommunisteja ja muita ”epäamerikkalaisiksi” tai ”kumouksellisiksi” tuomittuja henkilöitä pidettiin turvallisuusuhkina. Homoseksuaalit otettiin tähän Yhdysvaltain ulkoministeriön luetteloon vuonna 1950, koska heitä pidettiin alttiina kiristykselle. Apulaisulkoministeri James E. Webb huomautti raportissaan: ”Yleisesti uskotaan, että avoimesti perversioitaan toteuttavat eivät ole normaalien ihmisten tavoin henkisesti vakaita.” Vuosien 1947 ja 1950 välillä 1 700 työhakemusta liittovaltion virkoihin hylättiin, 4 380 henkeä erotettiin asevoimista ja 420 henkeä erotettiin valtion palkkalistoilta epäillyn homoseksuaalisuuden vuoksi.

1950- ja 1960-lukujen ajan FBI ja paikallispoliisit pitivät luetteloita tunnetuista homoseksuaaleista, heidän suosimistaan ravintoloista ja heidän ystävistään; U.S. Postal Service piti vuorostaan kirjaa osoitteista, joihin lähetettiin homoseksuaalisuuteen liittyvää materiaalia. Osavaltiot ja paikallishallinnot seurasivat pian perässä: homoseksuaaleille tarjoilevia baareja suljettiin ja niiden asiakkaat pidätettiin ja paljastettiin sanomalehdissä. Kaupungit suorittivat ”pyyhkäisyjä” puhdistaakseen kaupunginosat, puistot, baarit ja rannat homoista. Ne kielsivät vastakkaisen sukupuolen vaatteiden käytön, ja yliopistot erottivat opettajia, joita epäiltiin homoseksuaaleiksi. Tuhannet homomiehet ja lesbot vangittiin, erotettiin tai suljettiin mielisairaaloihin. Monet elivät kaksoiselämää pitäen yksityiselämänsä erossa työelämästään.

Vuonna 1952 American Psychiatric Association lisäsi homoseksuaalisuuden Diagnostic and Statistical Manualiin sosiopaattisena persoonallisuuden häiriönä (engl. sociopathic personality disturbance). Kattava tutkimus homoseksuaalisuudesta vuonna 1962 oikeutti sen lisäämisen sairauksien joukkoon, sillä se katsottiin patologiseksi vastakkaisen sukupuolen peloksi, jonka aiheutti vanhemman ja lapsen traumaattinen suhde. Näkemyksellä oli huomattavasti vaikutusta lääkärien toimintaan. Kuitenkin vuonna 1956 Evelyn Hooker teki tutkimuksen, joka vertasi homoseksuaaleina itseään pitävien miesten onnellisuutta ja sopeutuvuutta heteroseksuaalisiin miehiin, eikä löytänyt näiden ryhmien väliltä eroja. Hänen tutkimuksensa hämmästytti lääkäriyhteisöä ja teki hänestä monien homomiesten ja lesbojen sankarin, mutta homoseksuaalisuus pidettiin DSM-tautiluokituksessa vuoteen 1973 saakka.

Homofiiliaktivismi

Kaksi järjestöä muodostui toisistaan riippumatta vastaamaan tähän suuntaukseen, ajamaan homoseksuaalien asiaa ja luomaan homoille ja lesboille mahdollisuuksia seurustella ilman pelkoa pidätyksestä. Los Angelesin alueen homoseksuaalit loivat Mattachine Societyn vuonna 1951 kommunistiaktivisti Harry Hayn kotona. Heidän tavoitteinaan oli yhdistää homoseksuaalit, kouluttaa heitä, tarjota johtajuutta ja auttaa ”seksuaalisesti poikkeavia” lakiongelmissa. Mattachinen radikaali lähestymistapa kohtasi valtavaa vastustusta ja vuonna 1953 järjestö alkoi keskittyä assimilaation ja kunnioituksen edistämiseen. Sen jäsenet päättelivät, että he onnistuisivat muuttamaan useampien henkilöiden suhtautumista homoseksuaalisuuteen todistamalla, että homot ja lesbot olivat ”normaaleja” ihmisiä eivätkä eronneet heteroseksuaaleista. Pian Mattachinen perustamisen jälkeen useat naiset tapasivat San Franciscossa olohuoneissaan ja muodostivat lesbojen Daughters of Bilitis (DOB) -järjestön. Vaikka DOB:n luoneet kahdeksan naista kokoontuivat alun perin löytääkseen vain turvallisen paikan tanssia, järjestö kasvoi ja kehitti samantyyppisiä tavoitteita kuin Mattachine kehottaen jäseniään assimiloitumaan muuhun yhteiskuntaan.

Yksi ensimmäisistä haasteista valtion syrjintää vastaan tuli vuonna 1953. ONE-järjestö julkaisi ONE, Inc. -nimistä aikakauslehteä, jota posti ei suostunut jakelemaan. Lehden numero, joka lähetettiin tilaajille ruskealla paperilla peitettynä, käsitteli homoja heteroseksuaalisissa avioliitoissa; posti väitti sitä rivoksi. Juttu eteni lopulta korkeimpaan oikeuteen, joka päätti vuonna 1958, että One, Inc. sai lähettää aineistoaan U.S. Postal Servicen kautta.

Homofiiliset järjestöt, joiksi homojen ryhmittymiä kutsuttiin, lisääntyivät ja levittäytyivät itärannikolle. Vähitellen näiden järjestöjen jäsenet alkoivat toimia aiempaa rohkeammin. Franklin Kameny perusti Washingtonin Mattachinen. Hänet oli erotettu Yhdysvaltain armeijan karttapalvelusta homoseksuaalisuuden vuoksi, mutta hän voitti erottamistaan koskeneen oikeusjutun. Kameny kirjoitti, että homoseksuaalit eivät eronneet heteroseksuaaleista; nämä ponnistukset suunnattiin usein mielenterveysammattilaisille. Jotkut heistä osallistuivat Mattachinen ja DOB:n kokouksiin ja kertoivat järjestöjen jäsenille, että he olivat epänormaaleja.

Vuonna 1965 alkoivat homofiililiikkeen mielenosoitukset hallintorakennusten edessä. Ne kohdistuivat Red scareen kytkeytyneestä Lavender scaresta johtuvaa valtiollista syrjintää vastaan. Mielenosoitukset järkyttivät monia homoja ja suututtivat joitakin Mattachinen ja DOB:n johtohenkilöistä. Samaan aikaan kansalaisoikeusliikkeen, feministien ja Vietnamin sodan vastustajien mielenosoitukset lisääntyivät ja muuttuivat rajummiksi koko 1960-luvun ajan, samoin kuin yhteenotot poliisin kanssa.

Greenwich Village

Washington Square Park Greenwich Villagessa.

New Yorkin Greenwich Villagen ja Harlemin kaupunginosissa asui huomattava homo- ja lesboväestö ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun monet armeijassa palvelleet miehet ja naiset olivat asettuneet asumaan suuriin kaupunkeihin. Homojen ja lesbojen enklaaveihin, joiden asukkaita eräs lehtijuttu kuvasi ”lyhythiuksisiksi naisiksi ja pitkähiuksisiksi miehiksi”, kehittyi seuraavan kahden vuosikymmenen aikana omanlaisensa alakulttuuri. Kieltolaki hyödytti sattumalta homoravintoloita, sillä alkoholin nauttiminen ajettiin maan alle yhdessä muun moraalittomana pidetyn käytöksen kanssa. New York laati julkisia ja yksityisiä yrityksiä koskevia homoseksuaalisuuden vastaisia lakeja, mutta koska alkoholilla oli runsaasti kysyntää, lyhytikäisiä ”speakeasyjä” ja häthätää perustettuja baareja oli niin paljon, että viranomaisten oli mahdotonta valvoa niiden toimintaa kattavasti.

1950-luvun sosiaalinen vaino johti kulttuurin vallankumoukseen Greenwich Villagessa. Joukkio runoilijoita, joita on kutsuttu myöhemmin Beat-sukupolveksi, kirjoitti anarkiasta, huumeista ja hedonistisesta nautinnosta. Heistä Allen Ginsberg ja William S. Burroughs – molemmat Greenwich Villagen asukkaita – kirjoittivat myös homoseksuaalisuudesta. Heidän kirjoituksensa houkuttelivat puoleensa niihin sympaattisesti suhtautuvia liberaaleja ja homoja, jotka etsivät yhteisöä.

1960-luvun alkuun mennessä kampanja New Yorkin puhdistamiseksi homobaareista oli toden teolla käynnistynyt pormestari Robert F. Wagnerin käskystä. Hän oli huolestunut kaupungin imagosta vuoden 1964 maailmannäyttelyn alla. Kaupunki purki baarien oikeudet myydä alkoholia ja siviiliasuiset poliisit yrittivät houkutella ansaan niin paljon homoseksuaalisia miehiä kuin mahdollista. Yleensä siviilipukuinen poliisi löysi baarista tai puistosta miehen, jonka kanssa hän alkoi keskustella; jos keskustelu kulki siihen suuntaan, että miehet saattaisivat lähteä paikalta yhdessä – tai jos poliisi osti miehelle drinkin – mies pidätettiin yllytyksestä rikokseen (engl. solicitation). Eräässä New York Postissa ilmestyneessä kertomuksessa kuvailtiin pidätystä kuntosalin pukuhuoneessa: poliisi oli tarttunut haaroihinsa ja voihkinut, minkä jälkeen hänen vointiaan tiedustellut mies oli pidätetty. Harvat lakimiehet suostuivat toimimaan puolustusasianajajina näin epämieluisissa jutuissa, ja jotkut heistä lahjoivat pidätyksen tehneitä poliiseja saamillaan palkkioilla.

Mattachine Society onnistui saamaan kaupungin uuden pormestarin John Lindsayn lopettamaan poliisin ansakampanjan. Järjestöllä oli kuitenkin enemmän vaikeuksia New York State Liquor Authorityn (SLA) kanssa. Mitkään lait eivät sinänsä kieltäneet alkoholin tarjoilua homoseksuaaleille, mutta oikeusistuimet antoivat SLA:n harjoittaa omaa harkintaansa alkoholilupien myöntämisessä yrityksille, joissa voisi esiintyä ”epäjärjestystä”. Vaikka Greenwich Villagessa asui suuri määrä homoja ja lesboja, alueella oli baareja lukuun ottamatta hyvin harvoja paikkoja, joissa he olisivat voineet kokoontua joutumatta pidätetyiksi tai häirityiksi. Vuonna 1966 New Yorkin Mattachine piti mielenosoituksen (”sip-in”) Julius-nimisessä Greenwich Villagen baarissa, joka oli homomiesten suosiossa, kiinnittääkseen huomiota homoseksuaalien kokemaan syrjintään.

Homot ja lesbot eivät omistaneet yhtäkään niistä baareista, joissa he kävivät. Lähes kaikkia baareja hallitsi järjestäytynyt rikollisuus, joka kohteli kanta-asiakkaita huonosti, jatkoi alkoholia vedellä ja veloitti drinkeistä liikaa. Mafia kuitenkin maksoi poliisille lahjuksia jatkuvien ratsioiden välttämiseksi.

Stonewall Inn

Pääartikkeli: Stonewall Inn

Stonewall Innin sijainti Greenwich Villagessa.

Stonewall Inn sijaitsee osoitteessa Christopher Street 51 ja 53. Sen omisti useiden muiden kaupungin kapakoiden tavoin Genovesen mafiaperhe. Vuonna 1966 kolme mafian jäsentä investoi 3 500 dollaria Stonewall Innin muuttamiseen homobaariksi, kun se oli aiemmin ollut heteroiden ravintola ja yöklubi. Kerran viikossa poliisi tuli keräämään rahalla täytettyjä kirjekuoria lahjuksina: Stonewall Innillä ei ollut alkoholin myyntilupaa. Baaritiskin takana ei ollut lainkaan juoksevaa vettä, vaan käytetyt lasit pestiin vesisaaveissa ja otettiin välittömästi takaisin käyttöön. Baarissa ei ollut hätäuloskäytäviä, ja käymälät menivät jatkuvasti tukkoon. Vaikka baaria ei käytettykään prostituutioon, huumemyyntiä ja muita ”rahanliikkeitä” tapahtui. Stonewall Inn oli New Yorkin ainoa homomiehille tarkoitettu baari, jossa sai tanssia; tanssiminen oli sen tärkein vetonaula sen jälkeen kun se oli avattu uudestaan homoklubina.

Vuonna 1969 Stonewalliin saapuvaa vierailijaa tervehti ovivahti, joka tarkasti hänet ovessa olleen tirkistysreiän kautta. Alle 18-vuotiaat eivät lain mukaan saaneet juoda alkoholia, ja jotta siviiliasuiset poliisit (joita kutsuttiin nimillä ”Lily Law”, ”Alice Blue Gown” tai ”Betty Badge”) eivät pääsisi epähuomiossa sisään, kävijöiden tuli olla ovimiehelle entuudestaan tuttuja tai heidän täytyi näyttää homoilta. Ovimaksu oli viikonloppuisin kolme dollaria. Niillä asiakas sai kaksi lippua, jotka sai vaihtaa kahteen juomaan. Asiakkaiden täytyi kirjoittaa nimensä kirjaan, jotta baarin voitiin todistaa olevan yksityinen ”bottle club”, mutta nimet olivat harvoin oikeita. Stonewallissa oli kaksi tanssilattiaa; sisältä baari oli maalattu mustaksi, minkä vuoksi se oli huomattavan pimeä, ja siellä oli sykkiviä geeli- tai mustavalolamppuja. Jos poliisin nähtiin tulevan paikalle, tavalliset kirkkaat valot laitettiin päälle merkkinä siitä, että kaikkien tuli lopettaa tanssiminen tai koskettelu.

Baarin takaosassa oli pienempi huone, jossa ”queenit” kävivät; se oli toinen kahdesta baarista, joissa feminiiniset, meikkiä käyttäneet ja hiuksiaan tupeeranneet miehet voivat vierailla (tosin miesten vaatteisiin pukeutuneina). Ovivahdit päästivät sisään vain muutamia transvestiittejä eli kokonaan naisten vaatteisiin pukeutuneita miehiä. Asiakkaat olivat ”98-prosenttisesti miehiä” mutta myös muutamat lesbot kävivät baarissa silloin tällöin. Nuoremmat kodittomat teini-ikäiset miehet, jotka nukkuivat viereisessä Christopher Parkissa, yrittivät usein päästä sisään, jotta baarin asiakkaat ostaisivat heille juomia. Asiakaskunnan ikähaarukka ulottui myöhäisteini-ikäisistä alun kolmekymppisiin, ja valkoisia, mustia ja latinalaisamerikkalaisia asiakkaita oli yhtä paljon. Ihmisten tasapuolisen sekoituksen, sijainnin ja tanssimisen vuoksi monet tunsivat Stonewall Innin kaupungin tärkeimpänä homobaarina.

Poliisi teki homobaareihin usein ratsioita, joka baariin noin kerran kuussa. Monissa baareissa pidettiin ylimääräisiä alkoholijuomia salaisen paneelin takana tai autossa baarin lähistöllä, jotta liiketoiminta voitaisiin käynnistää mahdollisimman nopeasti uudelleen, jos alkoholia takavarikoitaisiin. Baarien johto tiesi yleensä ratsioista etukäteen poliisin vihjeiden ansiosta, ja ratsiat tehtiin tarpeeksi varhain illalla, että toimintaa voitiin jatkaa poliisin lähdettyä. Tyypillisen ratsian aikana valot laitettiin päälle, asiakkaat laitettiin seisomaan jonoon ja heidän henkilökorttinsa tarkastettiin. Ne joilla ei ollut henkilötodistusta ja ne jotka olivat kokonaan naisten vaatteissa pidätettiin; muiden annettiin lähteä. Jotkut miehistä, myös naisten vaatteisiin pukeutuneista, käyttivät sotilaspassiaan henkilötodistuksena. Naisilla tuli olla yllään ainakin kolme naisten vaatetta, muuten heidät pidätettiin. Myös baarien työntekijät ja johtajat tyypillisesti pidätettiin. Aivan ennen kesäkuun 28. päivää 1969 paikallisiin baareihin tehtiin lukuisia ratsioita – Stonewall Inniin mellakoita edeltäneenä tiistaina – ja Checkerboard, Tele-Star ja kaksi muuta klubia suljettiin Greenwich Villagen alueella.

Mellakat

Poliisin ratsia

Stonewall Innin pohjapiirros.

Lauantaiaamuna 28. kesäkuuta 1969 kello 1:20 neljä siviiliasuista poliisia tummissa puvuissa, kaksi partiopoliisia univormuissa, etsivä Charles Smythe ja apulaistarkastaja Seymour Pine saapuivat Stonewall Innin kaksoisoville ja ilmoittivat: ”Poliisi! Valtaamme paikan!” Kaksi poliisinaista ja kaksi miestä oli tullut baariin salaa aiemmin illalla keräämään visuaalista todistusaineistoa samalla kun poliisin siveysyksikkö (engl. Public Morals Squad) odotti heidän merkkiään ulkopuolella. Kun loput poliisit olivat tulleet sisälle baariin, he kutsuivat apuvoimia kuudennesta poliisipiiristä baarin maksupuhelimen avulla. Musiikki sammutettiin ja päävalot laitettiin päälle. Baarissa oli sinä iltana noin 200 henkeä. Asiakkaat jotka eivät olleet koskaan kokeneet poliisin ratsiaa hämmentyivät, mutta muutamat, jotka ymmärsivät mitä oli tapahtumassa, juoksivat ovia ja käymälöiden ikkunoita kohti. Poliisit telkesivät ovet, ja hätäännys kasvoi. Michael Fader muisteli, että ”Asiat tapahtuivat niin nopeasti, että niitä ei oikein edes ehtinyt huomata. Yhtäkkiä paikalla oli poliiseja ja meidät käskettiin seisomaan jonoihin ja ottamaan henkilötodistuksemme esiin, jotta meidät johdatettaisiin ulos baarista.”

Ratsia ei sujunut suunnitelmien mukaan. Totuttu käytäntö oli ohjata asiakkaat jonoon, tarkistaa heidän henkilötodistuksensa, laittaa naispoliisit viemään naisiksi pukeutuneet asiakkaat käymälöihin heidän sukupuolensa tarkistamiseksi, minkä jälkeen kaikki 'naisiksi pukeutuneet miehet' pidätettiin. Tuona yönä naisiksi pukeutuneet miehet eivät suostuneetkaan lähtemään poliisien mukaan. Jonossa seisoneet miehet alkoivat kieltäytyä näyttämästä henkilökorttejaan. Poliisit päättivät viedä kaikki läsnä olleet asemalle ja erottelivat transvestiitit omaan huoneeseensa baarin takaosaan. Maria (Steve) Ritter muisti, että ”Suurin pelkoni oli joutua pidätetyksi. Toiseksi suurin pelkoni oli, että sanomalehdessä tai televisio-ohjelmassa olisi kuva minusta äitini mekossa!” Sekä asiakkaat että poliisi muistivat tunnelman muuttuneen nopeasti vaivaantuneeksi; siihen vaikuttivat poliisin otteet, sillä he alkoivat ”kiusata” joitakin lesboja ”tunnustelemalla heitä epäsopivasti” ruumiintarkastuksien aikana.

Milloin olit koskaan nähnyt hintin taistelevan vastaan?... Nyt ajat olivat muuttumassa. Tiistai-ilta oli viimeinen ilta paskaa... Pääosin teemana oli, että ”tämän paskan täytyy loppua!”

—anonyymi Stonewallin mellakkaan osallistunut

Poliisi aikoi kuljettaa baarin alkoholijuomat pois autoillaan. 28 laatikollista olutta ja 19 pulloa viinaa takavarikoitiin, mutta partioautot eivät olleet vielä saapuneet paikalle, joten asiakkaat joutuivat odottamaan jonossa noin vartin ajan. Ne, joita ei ollut pidätetty, päästettiin lähtemään etuoven kautta, mutta vapaaksi päästetyt eivät tavallisuudesta poiketen liuenneet paikalta nopeasti. Sen sijaan he jäivät baarin ulkopuolelle, jonne alkoi kerääntyä tapahtumia katseleva väkijoukko. Minuuttien sisällä noin 100–150 henkeä oli kokoontunut ulkopuolelle, jotkut päästyään pois baarin sisältä, jotkut huomattuaan poliisiautot ja väkijoukon. Vaikka poliisi työnsi voimakkaasti tai potki joitakin asiakkaita ulos baarista, jotkut poliisin vapaaksi päästämät asiakkaat esiintyivät väkijoukolle poseeraamalla ja tervehtimällä poliiseja liioitelluin elein. Väkijoukon suosionosoitukset rohkaisivat heitä.

Tarkastaja Pine muisti, että kun ensimmäinen poliisiauto oli saapunut, väkijoukossa – joka koostui suurimmaksi osaksi homoista – oli jo ainakin kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin pidätetyissä, ja joukkio muuttui aivan hiljaiseksi. Sekaannus radioviesteissä viivästytti toisen partioauton saapumista. Poliisi alkoi saattaa mafian jäseniä ensimmäiseen vaunuun sivustakatsojien hurratessa. Seuraavaksi tavallisia työntekijöitä alettiin viedä vaunuun. Sivustakatsoja huusi ”Gay power!”, joku alkoi laulaa kappaletta ”We Shall Overcome” ja väkijoukko reagoi tähän huvittuneesti ja hyväntuulisesti, mutta samalla kuitenkin ”kasvavalla ja intensiivisellä vihamielisyydellä”. Poliisi tönäisi transvestiittia, joka vastasi lyömällä häntä päähän käsilaukullaan, ja väkijoukko alkoi buuata. Ohikulkumatkalla ollut kirjailija Edmund White muisti, että ”Kaikki ovat levottomia, vihaisia ja uskaliaita. Kellään ei ole slogania, kellään ei edes ole asennetta, mutta jotakin on kehitteillä.” Kolikoita, sitten olutpulloja, heitettiin poliisiautoa kohti, kun väkijoukossa levisi huhu, että baarissa yhä sisällä olevia asiakkaita hakattiin.

Kärhämä puhkesi, kun käsirautoihin laitettu nainen jouduttiin saattamaan baarin ovelta odottavalle poliisiautolle useita kertoja. Hän pakeni toistuvasti ja taisteli neljää poliisia vastaan kiroillen ja huutaen noin kymmenen minuutin ajan. Hänen kuvailtiin olleen ”a typical New York butch” ja ”a dyke–stone butch”; poliisi oli lyönyt häntä päähän pampulla, koska hän oli erään silminnäkijän mukaan valittanut käsirautojensa olleen liian tiukalla. Sivustakatsojat muistivat, että nainen, jonka henkilöllisyyttä ei tiedetä, sai väkijoukon tappelemaan, kun hän katsoi heitä ja huusi: ”Miksette te tee mitään?” Kun poliisi oli nostanut hänet ilmaan ja tunkenut hänet auton takaosaan, väkijoukko muuttui vihamieliseksi: ”Sinä hetkenä tilanteesta tuli räjähdysaltis.”

”Viimeinen korsi”

Poliisi yritti hillitä osaa väkijoukosta ja kaatoi muutamia ihmisiä maahan, mikä yllytti sivustakatsojia vielä enemmän. Jotkut mustaanmaijaan viedyistä, käsirautoihin kahlituista pidätetyistä pakenivat, kun poliisi jätti heidät vartioimatta (joidenkin todistajien mukaan tahallisesti). Kun väkijoukko yritti kaataa mustanmaijan nurin, kaksi muuta poliisiautoa ja mustamaija – jonka renkaita oli viillelty – lähtivät paikalta välittömästi, ja tarkastaja Pine kehotti niitä palaamaan takaisin niin pian kuin mahdollista. Sekaannus houkutteli paikalle lisää ihmisiä, joille kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Joku väkijoukossa julisti, että baari oli ratsattu, koska ”he eivät lahjoneet poliiseja”, mihin eräs toinen vastasi huutaen: ”Maksetaan heille nyt!” Kolikkoja lensi ilman halki poliisia kohti väkijoukon huutaessa ”Siat!” ja ”Hinttikytät!” Oluttölkkejä heitettiin, ja poliisi iski takaisin hajottaen osan väkijoukosta, joka löysi läheiseltä rakennustyömaalta kasan tiiliä. Poliiseja oli 500–600 henkeä vähemmän kuin mellakoitsijoita, ja he ottivat kiinni useita henkilöitä, joihin kuului folklaulaja Dave Van Ronk. Kapina oli houkutellut hänet paikalle muutaman oven päässä Stonewallista sijaitsevasta baarista. Vaikka van Ronk ei ollutkaan homo, hän oli kokenut poliisin väkivaltaa osallistuessaan sodanvastaisiin mielenosoituksiin: ”Mikäli se minusta riippui, jokainen joka nousi kyttiä vastaan oli minusta hyvä tyyppi, ja siksi pysyin paikalla... Joka kerta kun käänsi selkänsä, kytät olivat mukana yhdessä jos toisessa skandaalissa.” Kymmenen poliisia – kaksi poliisinaista mukaan lukien – telkesivät itsensä, van Ronkin, The Village Voice -lehden toimittajan ja useita käsirautoihin kahlittuja pidätettyjä Stonewall Innin sisälle heidän oman turvallisuutensa vuoksi.

Useissa mellakkaa koskevissa selonteoissa vakuutetaan, että mielenosoitusta ei ollut järjestetty etukäteen eikä sille ollut ilmeistä syytä: mellakka syntyi spontaanisti. Michael Fader selitti:

»Meillä oli kaikilla kollektiivinen tunne siitä, että olimme saaneet tällaisesta paskasta tarpeeksemme. Se ei ollut mitään käsinkosketeltavaa, joka olisi sanottu muille ääneen, tuntui vain siltä, että kaikki vuosien aikana koettu olisi kulminoitunut tuona tiettynä yönä tuossa tietyssä paikassa, eikä mielenosoitus ollut järjestetty... Kaikki väkijoukossa tunsivat, ettemme tulisi koskaan palaamaan takaisin. Se oli kuin kamelin selän katkaissut viimeinen korsi. Oli aika ottaa takaisin jotain, joka oli aiemmin aina viety meiltä... Oli kaikenlaisia ihmisiä, joilla oli kaikilla omat syynsä, mutta pääosin kyse oli täydellisestä tyrmistyksestä, vihasta, surusta, kaikesta yhdessä, ja kaikki vaan jotenkin tapahtui itsestään. Poliisi aiheutti suurimman osan tuhoista. Yritimme todella päästä takaisin sisään ja vapautua. Ja tunsimme, että meillä oli vihdoin vapaus, tai ainakin vapautta näyttää, että vaadimme sitä. Emme aikoneet kävellä yössä nöyrinä ja antaa niiden töniä meitä ympäriinsä – tavallaan pidimme puoliamme ensimmäistä kertaa ja todella voimakkaalla tavalla, ja se yllätti poliisin. Ilmassa oli jotakin, pitkään myöhästynyttä vapautta, ja aioimme taistella sen puolesta. Sillä oli erilaisia muotoja, mutta ratkaiseva seikka oli, ettemme aikoneet kadota pois. Emmekä kadonneet.»

Ainoassa mellakoiden ensimmäisenä yönä otetussa valokuvassa näkyy läheisessä Christopher Parkissa nukkuneita kodittomia nuoria kahakoimassa poliisin kanssa. Mattachine Societyn uutiskirje antoi selityksen mellakoiden synnylle kuukautta myöhemmin: ”[Stonewall Inn] toimi suureksi osaksi kohtauspaikkana sellaiselle ihmisryhmälle, joka ei ole tervetullut tai jolla ei ole varaa muihin paikkoihin, joissa homoseksuaalit voivat kokoontua... Stonewallista tuli näiden nuorten koti. Kun sinne tehtiin ratsia, he taistelivat sen puolesta. Tämä yhdessä sen seikan kanssa, että heillä ei ollut muuta menetettävää kun kaupungin suvaitsevaisin ja avarakatseisin homobaari, antaa syyn [mellakoille].” Roskapönttöjä, roskia, pulloja, kiviä ja tiiliä heitettiin rakennusta kohti, ja sen ikkunat rikkoutuivat. Todistajien mukaan ”flame queenit”, prostituoidut ja homot ”katulapset” – homoyhteisön syrjityimmät jäsenet – olivat vastuussa ensimmäisestä heittokierroksesta ja siitä, että pysäköintimittari revittiin maasta ja sitä käytettiin muurinmurtajana Stonewall Innin oviin. Sylvia (Ray) Rivera, joka oli pukeutunut naisten vaatteisiin ja joka oli ollut Stonewallissa ratsian aikana, muisteli: ”Olette kohdelleet meitä kuin paskaa kaikki nämä vuodet? E-ei. Nyt on meidän vuoromme!... Se oli yksi elämäni suurimmista hetkistä.”

Väkijoukko sytytti roskia tuleen ja työnsi ne sisään rikkinäisistä ikkunoista, jolloin poliisit tarttuivat vesiletkuun. Koska vedenpainetta ei ollut, se ei onnistunut hajottamaan väkijoukkoa vaan pikemminkin vaikutti rohkaisevan sen jäseniä. Kun mielenosoittajat murtautuivat sisään ikkunoiden kautta – omistajat olivat peittäneet ne vanerilla estääkseen poliisia tekemästä ratsiaa baariin – sisällä olleet poliisit ottivat pistoolinsa esiin. Ovet lensivät auki, poliisit osoittivat vihaista väkijoukkoa aseillaan ja uhkasivat ampua. Baarissa poliisin kanssa ollut The Village Voicen toimittaja Howard Smith otti jakoavaimen baaritiskiltä ja työnsi sen housuihinsa epävarmana siitä, pitäisikö hänen käyttää sitä poliisia vai väkijoukkoa vastaan. Hän katseli vierestä, kun joku ruiskutti sytytysnestettä baariin. Kun se sytytettiin tuleen ja poliisit ottivat mellakoitsijat tähtäimeensä, sireenien ääni alkoi kuulua ja paloautot saapuivat paikalle. Taistelu oli kestänyt 45 minuuttia.

Eskalaatio

New Yorkin kaupungin taktiset poliisivoimat (TPF) saapuivat vapauttamaan Stonewallin sisälle vangeiksi jääneet poliisit. Yhden poliisin silmään tuli haava, ja muutamat muut saivat ruhjeita lentävistä pirstaleista. Bob Kohler, joka käveli koiransa kanssa Stonewallin ohi, näki TPF:n saapuvan: ”Olin ollut mukana tarpeeksi monessa mellakassa, että tiesin huvin loppuneen... Kyttiä oli nöyryytetty täydellisesti. Sitä ei tapahtunut ikinä. He olivat varmaankin vihaisempia kuin koskaan aikaisemmin, koska kaikki muut olivat mellakoineet ... mutta hinttien ei pitänyt mellakoida ... mikään ryhmä ei ollut aiemmin pakottanut kyttiä vetäytymään, joten viha oli aivan valtaisaa. Tarkoitan, että he halusivat tappaa.” Saatuaan vahvistuksia poliisit pidättivät kaikki, jotka he vain saivat kiinni, ja laittoivat pidätetyt poliisiautoihin viedäkseen heidät putkaan. Tarkastaja Pine muisteli, että ”Tappeluita puhkesi transvestiittien kanssa, sillä he eivät suostuneet menemään sisään autoon.” Toinen silminnäkijä kadun toiselta puolelta vahvisti hänen muistikuvansa kertomalla, että ”Kaikki minkä näin siitä ketkä tappelivat oli se, että he olivat transvestiitteja ja että he taistelivat raivokkaasti.”

TPF muodosti falangin ja yritti raivata kadun marssimalla hitaasti eteenpäin ja työntämällä väkijoukkoa taaemmas. Mellakoijat pilkkasivat poliisia avoimesti. Väkijoukko hurrasi, teki improvisoituja potkuaaltoja ja lauloi The Howdy Doody Shown tunnussäveltä seuraavin sanoin: ”We are the Stonewall girls / We wear our hair in curls / We don't wear underwear / We show our pubic hairs” (”Me olemme Stonewallin tytöt / Hiuksemme ovat kiharoilla / Emme käytä alusvaatteita / Näytämme häpykarvamme”). Lucian Truscott raportoi The Village Voicessa: ”Pattitilanne sai homot hassuttelemaan laulamalla kuorossa kertosäettä, kun he kohtasivat kypärin ja pampuin varustautuneiden poliisien muurin. Juuri kun heidän kuoronsa aloitti potkurutiinin, TPF eteni taas ja työnsi gay poweria huutaneen väkijoukon Christopher Streetiä pitkin Seventh Avenuelle.” Eräs Stonewallissa ratsian aikana ollut muisti, että ”Poliisi työnsi meitä nopeasti, ja silloin tajusin ettei se ollut hyvä juttu, koska he saivat iskettyä minua selkään pampulla.” Toinen kertoi, että ”En vain kykene koskaan saamaan tuota yhtä näkyä mielestäni. Poliisit pamppujensa kanssa ja potkuaalto toisella puolella. Se oli mitä ihmeellisin juttu... Ja yhtäkkiä se potkuaalto, joka taisi olla machouden pilkkaa ... Luulen että silloin tunsin raivoa. Koska ihmisiä hakattiin mailoilla. Ja minkä vuoksi? Potkuaallon takia.”

Christopher Park, jossa monet mielenosoituksiin osallistuneet tapasivat ensimmäisen yön jälkeen ja puhuivat tapahtuneesta. Nykyään puistossa on neljän valkoisen hahmon muodostama George Segalin veistos, joka muistuttaa virstanpylväästä.

Craig Rodwell, joka omisti lähellä Stonewall Inniä sijainneen Oscar Wilde Memorial Bookstoren, kertoi katselleensa, kun poliisit jahtasivat mellakoitsijoita mutkaisia katuja pitkin vain havaitakseen heidän ilmestyvän seuraavan kulman jälkeen esiin takapuoleltaan. Väkijoukon jäsenet pysäyttivät autoja ja käänsivät yhden niistä katolleen tukkiakseen Christopher Streetin. Jack Nichols ja Lige Clarke julistivat Screw-lehdessä julkaistussa kolumnissaan, että ”massiiviset vihaisten mielenosoittajien joukot jahtasivat [poliisia] kortteli korttelin jälkeen huutaen ’Ottakaa ne kiinni!’ ”

Aamulla kello neljään mennessä kadut oli saatu lähes vapaiksi. Monet istuivat portailla tai kokoontuivat läheiseen Christopher Parkiin aamun kuluessa epäuskoisina ja järkyttyneinä tapahtuneesta. Monet silminnäkijät muistavat epätodellisen ja aavemaisen hiljaisuuden, joka laskeutui Christopher Streetin ylle, vaikka ”ilmassa olikin edelleen sähköä”. Eräs kommentoi: ”Mellakoiden jälkipyykissä oli tietynlaista kauneutta... Oli ilmeistä, ainakin minulle, että monet olivat homoja ja että, tiedätkö, tämä oli meidän katumme.” Kolmetoista ihmistä oli pidätetty. Jotkut väkijoukossa olleet oli viety sairaalaan, ja neljä poliisia oli loukkaantunut. Lähes kaikki Stonewall Innissä oli särkynyt. Tarkastaja Pine oli tuona yönä aikonut sulkea Stonewall Innin ja hajottaa sen osiinsa. Maksupuhelimet, käymälät, peilit, jukeboksit ja savukeautomaatit oli kaikki rikottu, mahdollisesti mellakan aikana, ja rikkojaksi on epäilty poliisia.

Avoin kapina

Stonewallin piirityksen aikana Craig Rodwell soitti The New York Timesin, The New York Postin ja New York Daily Newsin toimituksiin kertoakseen niille tapahtumista. Kaikki kolme lehteä käsittelivät mellakoita, The New York Daily News etusivullaan. Uutinen mellakasta levisi nopeasti koko Greenwich Villageen ja sitä siivittivät huhut, joiden mukaan Students for a Democratic Society tai Mustat pantterit olivat järjestäneet mellakat tai ne oli laukaissut ”homoseksuaali poliisi, jonka huonetoveri meni tanssimaan Stonewalliin hänen toiveidensa vastaisesti”. Koko lauantain ajan 28. kesäkuuta ihmisiä virtasi tuijottamaan palanutta ja mustunutta Stonewall Inniä. Baarin seinille ilmestyi graffiteja, joissa luki ”Drag power”, ”He puuttuivat oikeuksiimme”, ”Support gay power” ja ”Laillistakaa homobaarit” ja joissa oli syytöksiä poliisin ryöstelystä sekä baarin tilannetta koskeva lause: ”Olemme auki”.

Seuraavana yönä Christopher Streetin ympäristössä mellakoitiin jälleen. Osallistujilla on erilaisia muistikuvia siitä, kumpi yö oli raivoisampi tai väkivaltaisempi. Monet edellisenä yönä mellakoineista palasivat kaduille – prostituoidut, katunuoret ja ”queenit” – mutta nyt heihin liittyivät myös ”poliisin provosoijat”, uteliaat sivustakatsojat ja jopa turistit. Monet pitivät merkittävänä seikkana yhtäkkisiä julkisia homoseksuaalisia kiintymyksenosoituksia, joita eräs silminnäkijä kuvasi seuraavasti: ”[Olimme] tulossa sellaisista paikoista, joihin päästäkseen täytyi koputtaa ovelle ja puhua jollekulle tirkistysreiän kautta. Olimme juuri tulleet ulos. Olimme kaduilla.”

Tiedätkö, kundit olivat niin kauniita – he ovat menettäneet sen haavoittuneen lookin, joka kaikilla hinteillä oli kymmenen vuotta sitten

—Allen Ginsberg

Tuhansia ihmisiä kerääntyi jälleen auenneen Stonewallin eteen tukkien Christopher Streetin, kunnes väkijoukko hajaantui viereisiin kortteleihin. Joukkio ympäröi bussit ja autot häiriten niissä istuvia, kunnes nämä suostuivat myöntämään olevansa homoja tai ilmaisemaan tukensa mielenosoittajille. Sylvia Rivera näki ystävänsä hyppäävän väkijoukon läpi ajaa yrittäneen auton päälle: mellakoijat keinuttivat autoa edestakaisin ja kauhistuttivat sen sisällä istuneita. Toinen Riveran ystävä Marsha (Malcolm) P. Johnson kiipesi katulamppuun ja pudotti raskaan säkin poliisiauton konepellille särkien sen tuulilasin. Kuten edellisenä yönä, tulipaloja sytytettiin roskapönttöihin koko kaupunginosan alueella. Yli sata poliisia oli saapunut alueelle neljännestä, viidennestä, kuudennesta ja yhdeksännestä poliisipiiristä, mutta kello kahden jälkeen aamuyöllä myös TPF saapui taas paikalle. Potkuaaltoja ja poliisin takaa-ajoja tuli ja meni; kun poliisi otti kiinni mielenosoittajia, joita silminnäkijöiden enemmistö kuvaili ”nynnyiksi” tai ”epämiehekkäiksi”, väkijoukko syöksyi hakemaan heidät takaisin. Katutaisteluita käytiin jälleen kello neljään saakka aamulla.

Beat-runoilija ja pitkäaikainen Greenwich Villagen asukas Allen Ginsberg asui Christopher Streetillä ja sattui paikalle riemukkaan kaaoksen aikaan. Kun hän sai tietää, että edellisenä yönä oli mellakoitu, hän totesi: ”Gay power! Eikö olekin hienoa!... Oli aikakin, että teemme jotain puolustaaksemme itseämme”, ja hän vieraili avoimessa Stonewall Innissä ensimmäistä kertaa. Kävellessään kotiin hän julisti Lucian Truscottille: ”Tiedätkö, kundit olivat niin kauniita – he ovat menettäneet sen haavoittuneen lookin, joka kaikilla hinteillä oli kymmenen vuotta sitten”.

”Sietämätön tilanne”

Maanantaina ja tiistaina toimintaa oli Greenwich Villagessa vain ajoittain, osittain sateen vuoksi. Poliisi ja Villagen asukkaat kävivät joitakin sanasotia, sillä molemmat ryhmät olivat suuttuneita toisiinsa. Craig Rodwell käytti tilaisuutta hyväkseen ja painatti ja levitti satoja lentolehtisiä, joissa luki: ”Hoitakaa mafia ja kytät ulos homobaareista”. Lehtisissä vaadittiin homoille heidän itsensä omistamia ravintoloita, Stonewallin ja muiden mafian omistamien baarien boikottia ja pormestarin julkista painostusta, jotta hän aloittaisi ”sietämättömän tilanteen” tutkinnan.

Kaikki eivät homoyhteisössä pitäneet kapinaa positiivisena kehityskulkuna. Monille vanhemmille homoille ja Mattachine Societyn jäsenille, jotka olivat työskennelleet koko 1960-luvun todistaakseen, että homoseksuaalit eivät eronneet heteroseksuaaleista, väkivalta ja feminiininen käytös vaikuttivat häpeällisiltä. Ensimmäisessä homojen mielenosoituksessa Valkoisen talon edessä vuonna 1965 marssinut Randy Wicker totesi, että ”huutavat queenit, jotka muodostivat laulukuoroja ja potkivat, edustivat kaikkea sitä mitä en halunnut ihmisten ajattelevan homoseksuaaleista ... että olimme joukko Villagen drag queeneja, jotka käyttäytyivät levottomasti ja mauttomasti ja kehnosti.” Muut pitivät ”törkyiseksi mestaksi” nimitetyn Stonewall Innin sulkemista hyödyllisenä Villagen kannalta.

Keskiviikkona The Village Voice julkaisi mellakoista Howard Smithin ja Lucian Truscottin kirjoittamia raportteja, jotka sisälsivät vähemmän mairittelevia kuvauksia tapahtumista ja niihin osallistuneista: ”heiluvat ranteet” (”limp wrists”) ja ”sunnuntain hinttihulluttelut” (”Sunday fag follies”). Väkijoukko kulki jälleen Christopher Streetiä pitkin ja uhkasi polttaa The Village Voicen konttorin. Noin 500–1 000 hengen joukkiossa oli myös muita ryhmiä, jotka olivat ottaneet yhteen poliisin kanssa ja epäonnistuneet ja jotka halusivat uteliaina tietää, miten poliisi oli tällä kertaa voitettu. Paikalla käytiin jälleen uusi raju katutaistelu, jossa loukkaantui sekä poliiseja että mielenosoittajia, jonka aikana ryösteltiin paikallisia kauppoja ja jossa pidätettiin viisi henkeä. Keskiviikkoillan tapahtumat kestivät noin tunnin. Eräs silminnäkijä tiivisti ne seuraavasti: ”Sana on ulkona. Christopher Street tullaan vapauttamaan. Hintit ovat saaneet tarpeekseen sorrosta.”

Jälkipyykki

Kiireellinen tunne levisi koko Greenwich Villageen ja tavoitti nekin, jotka eivät olleet itse nähneet mellakoita. Monet heistä, joita kapina oli liikuttanut, tunsivat mahdollisuuden toimia ja osallistuivat kokouksiin. 4. heinäkuuta 1969 Mattachine Society piti vuosittaisen ”Annual Reminder” -nimellä tunnetun mielenosoituksensa Philadelphian Independence Hallin edessä. Craig Rodwell, järjestäjä Frank Kameny, Randy Wicker, Barbara Gittings ja Kay Lahusen, jotka olivat kaikki osallistuneet mielenosoitukseen useina vuosina, matkustivat bussilla muiden mielenosoittajien kanssa New Yorkista Philadelphiaan. Vuodesta 1965 lähtien mielenosoitukset olivat olleet erittäin hallittuja: naisilla oli hameet ja miehillä puvut ja solmiot, ja kaikki marssivat hiljaisesti ja järjestäytyneesti jonoissa. Tuona vuonna Rodwell kuitenkin muisti pitäneensä Kamenyn asettamia sääntöjä rajoittavina. Kun kaksi naista liittivät spontaanisti kätensä yhteen, Kameny erotti heidät ja sanoi: ”Ei tuota! Ei tuota!” Rodwell kuitenkin sai vakuutettua noin kymmenen pariskuntaa pitämään toisiaan kädestä. Käsikkäin kävelevät parit saivat Kamenyn raivon partaalle, mutta he toivat mielenosoitukselle enemmän lehdistön huomiota kuin koskaan aikaisemmin. Osallistuja Lilli Vincenz muisteli: ”Oli selvää, että ajat olivat muuttumassa. Ihmiset, jotka olivat tunteneet itsensä sorretuiksi, tunsivat nyt olevansa voimakkaita.” Rodwell palasi New Yorkiin määrätietoisena päätettyään muuttaa vallalla olleet hiljaiset ja nöyrät keinot huomion saamiseksi. Eräs hänen ensimmäisistä prioriteeteistaan oli Christopher Street Liberation Dayn suunnitteleminen.

Gay Liberation Front

Vaikka Mattachine Society oli ollut toiminnassa 1950-luvulta saakka, monet järjestön metodeista vaikuttivat nyt liian miedoilta niille, jotka olivat olleet paikalla mellakoissa tai joita mellakat olivat inspiroineet. Mattachine tunnusti asennemuutoksen uutiskirjeessään julkaistussa kertomuksessa, jonka otsikko oli ”The Hairpin Drop Heard Around the World” (suom. Ympäri maailmaa kuultu hiuspinnin pudotus). Kun Mattachinen jäsen ehdotti ”sopuisaa ja mukavaa” kynttilämielenosoitusta, mies yleisöstä suuttui ja huusi: ”Mukavaa! Hevonpaskaa! Juuri tuota roolia yhteiskunta on pakottanut nämä queenit näyttelemään.” Lentolehtinen julisti: ”Luuletko, että homoseksuaalit ovat nousseet kapinaan? Siitä voit lyödä vaikka vetoa!” (”Do You Think Homosexuals Are Revolting? You Bet Your Sweet Ass We Are!”), ja Gay Liberation Front (GLF) muodostettiin pian. Se oli ensimmäinen homojen järjestö, jonka nimessä oli sana ”gay”. Aiemmat järjestöt, kuten Mattachine Society, Daughters of Bilitis ja erilaiset homofiiliryhmät olivat piilottaneet tarkoitusperänsä valitsemalla tahallaan erikoisia nimiä.

Militantin liikkeen nousu kävi Frank Kamenylle ja Barbara Gittingsille ilmeiseksi, kun he osallistuivat GLF:n kokoukseen tavatakseen uuden ryhmän – he olivat työskennelleet homofiilijärjestöissä vuosia ja suhtautuivat rooleihinsa erittäin julkisesti. Nuori GLF:n jäsen vaati saada tietää keitä he olivat ja millaisia ansioita heillä oli. Gittings oli ymmällään ja änkytti: ”Olen homo. Siksi olen täällä.” GLF lainasi taktiikoita mustilta ja sotaa vastustaneilta mielenosoittajilta, jotka ”voisivat työskennellä amerikkalaisen yhteiskunnan uudelleen järjestelemiseksi”, ja asettui heidän kannalleen. Järjestö omaksui Mustien panttereiden tavoitteita ja muita radikaaleja uuden vasemmiston aatteita ja marssi naisten pidätyskeskukseen tukemaan Afeni Shakuria. Neljä kuukautta muodostumisensa jälkeen ryhmä kuitenkin hajosi, kun sen jäsenet eivät päässeet yhteisymmärrykseen toimintatavoistaan.

Gay Activists Alliance

Kuuden kuukauden sisällä Stonewallin mellakoista aktivistit perustivat koko kaupungin alueella ilmestyneen Gay-nimisen sanomalehden; he pitivät sitä välttämättömänä, koska kaupungin kaikkein liberaalein sanomalehti The Village Voice ei suostunut painamaan sanaa ”gay” GLF:n mainoksiin, joilla tavoiteltiin uusia jäseniä ja vapaaehtoisia. Kaksi muuta sanomalehteä aloitettiin kuuden viikon aikana: Come Out! ja Gay Power; kolmen lehden levikki kasvoi pian 20 000 ja 25 000 välille.

GLF:n jäsenet järjestivät useita tanssiaisia samaa sukupuolta oleville, mutta järjestön tapaamiset osoittautuivat kaoottisiksi. Kun Bob Kohler pyysi vaatteita ja rahaa auttaakseen kodittomia nuoria, jotka olivat osallistuneet mellakoihin ja joista monet nukkuivat Christopher Parkissa tai Sheridan Squarella, hän sai vastaansa kapitalismin tuhoa koskeneen keskustelun. Vuoden 1969 joulukuun lopussa useat GLF:n kokouksiin osallistuneet ja niistä turhautuneina poistuneet henkilöt perustivat Gay Activists Alliancen (GAA). GAA:n tarkoitus oli keskittyä pelkästään homoja koskettaviin kysymyksiin järjestäytyneemmällä tavalla. Järjestön perustusasiakirja alkoi: ”Me vapautettuina homoseksuaaleina aktivisteina vaadimme mahdollisuutta ilmaista omanarvontuntoamme ja arvoamme ihmisinä vapaasti.” GAA kehitti ja täydellisti hyökkäävän mielenosoitustaktiikan, jota he kutsuivat nimellä ”zap” ja jossa he yllättivät poliitikon PR-tilaisuuden aikana ja pakottivat hänet tukemaan homojen ja lesbojen kansalaisoikeuksia. Kaupunginvaltuutettuja ”zapattiin” ja pormestari John Lindsay joutui ”zapin” kohteeksi useita kertoja – kerran televisiossa, kun GAA:n jäsenet muodostivat enemmistön studioyleisöstä.

Ratsiat homobaareihin eivät päättyneet Stonewallin mellakoihin. Maaliskuussa 1970 apulaistarkastaja Seymour Pine ratsasi Zodiacin ja 17 Barrow Streetin. The Snake Pit -niminen aamuyön homoklubi, jolla ei ollut alkoholi- tai toimintalupaa, ratsattiin pian ja 167 henkeä pidätettiin. Yksi heistä oli Argentiinan kansalainen, joka pelkäsi joutuvansa karkotetuksi homoseksuaalisuuden vuoksi niin paljon, että hän yritti paeta poliisia hyppäämällä toisen kerroksen ikkunasta ja seivästi itsensä 36 senttimetriä pitkään aidanpiikkiin. The New York Daily News painatti etusivulleen kursailemattoman kuvan nuoren miehen onnettomuudesta. GAA:n jäsenet järjestivät marssin Christopher Parkista kuudenteen poliisipiiriin, jossa sadat homot, lesbot ja heidän liberaalit tukijansa kohtasivat taktiset poliisivoimat rauhanomaisesti. He tukivat myös pormestari Lindsaylle suunnattua kirjekampanjaa, jossa Greenwich Villagen demokraattinen puolue ja kongressiedustaja Ed Koch lähettivät anomuksia ratsioiden lopettamiseksi kaupungissa.

Stonewall Inn pysyi auki vain muutaman viikon mellakan jälkeen. Lokakuuhun 1969 mennessä sitä tarjottiin vuokralle. Villagen asukkaat pitivät sitä liian pahamaineisena, ja Rodwellin boikotti lannisti liiketoiminnan.

Gay pride

Stonewallin mellakoiden yksivuotispäivää eli Christopher Street Liberation Dayta muistettiin 28. kesäkuuta 1970 Christopher Streetillä pidetyllä kokoontumisella ja Yhdysvaltain historian ensimmäisellä gay pride -kulkueella, joka kulki 51 korttelin matkan Central Parkiin saakka. Marssi kesti alle puolet aiotusta ajasta innostuksen mutta myös varovaisuuden vuoksi, sillä marssijat kävelivät kaupungin läpi homoseksuaalisuudesta kertovien kylttien ja banderollien kanssa. Vaikka lupa paraatiin saatiin vain kaksi tuntia ennen sen alkua, sivustakatsojat eivät juuri häirinneet marssijoita. The New York Times kertoi (etusivullaan), että kulkue täytti koko kadun noin 15 korttelin matkalta. The Village Voicen raportit olivat positiivisia, ja niissä kuvattiin ”suoraa vastarintaa, joka kasvoi Stonewall Inniin vuosi sitten tehdystä poliisin ratsiasta”.

Avointa vihamielisyyttä ei juuri ollut, ja jotkut sivustakatselijat taputtivat, kun pitkä, kaunis ”Olen lesbo” -kylttiä kantanut tyttö käveli ohi.

–The New York Times kertoo Gay Liberation Daysta vuonna 1970

Toinen gay pride -kulkue järjestettiin samanaikaisesti Los Angelesissa. Seuraavana vuonna pride-kulkueita pidettiin Bostonissa, Dallasissa, Milwaukeessa, Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä ja Tukholmassa. Vuonna 1972 liikkeeseen osallistuneisiin kaupunkeihin kuuluivat jo Atlanta, Buffalo, Detroit, Washington, Miami ja Philadelphia.

Frank Kameny ymmärsi pian Stonewallin mellakoiden mukanaan tuoman ratkaisevan muutoksen. Homoaktivismin järjestäjänä 1950-luvulla hän oli tottunut vakuuttelemaan heteroseksuaaleja siitä, että homot eivät olleet erilaisia kuin he. Kun hän ja muut mielenosoittajat olivat marssineet Valkoisen talon, ulkoministeriön ja Independence Hallin ohi vain viisi vuotta aiemmin, heidän tavoitteenaan oli ollut näyttää siltä, että he olisivat voineet työskennellä Yhdysvaltain hallinnossa. Kymmenen henkeä marssi silloin Kamenyn kanssa, eivätkä he olleet kertoneet tiedotusvälineille aikeistaan. Vaikka Kameny oli järkyttynyt mielenosoittajien käytöksestä Annual Reminder -mielenosoituksessa vuonna 1969, hän huomasi myöhemmin, että ”Stonewalliin mennessä maahan oli syntynyt 50–60 homojen ryhmää. Vuotta myöhemmin niitä oli ainakin 1 500. Kahta vuotta myöhemmin, siinä määrin kun niitä voitiin laskea, ryhmiä oli 2 500.”

Samoin tavoin kuin Kameny tuli katumaan omaa reaktiotaan asenteiden muuttuessa mellakoiden jälkeen, Randy Wicker kuvasi myöhemmin nolostumistaan ”yhdeksi elämänsä suurimmista virheistä”. Kuva vuosien alistumisen jälkeen poliisille kostavista homoista ”herätti odottamatonta rohkeutta monien homoseksuaalien keskuudessa”. Mielenosoituksia vuonna 1965 kuvannut Kay Lahusen totesi: ”Vuoteen 1969 saakka tätä liikettä kutsuttiin yleisesti homoseksuaaliseksi tai homofiiliseksi liikkeeksi.... Monet uudet aktivistit pitävät Stonewallin kansannousua homojen vapautusliikkeen syntyhetkenä. Varmasti se merkitsi gay priden syntyä valtavassa mittakaavassa.”

Perintö

Epätodennäköinen yhteisö

Kahden vuoden sisällä Stonewallin mellakoista jokaiseen suureen yhdysvaltalaiseen kaupunkiin ja Kanadaan, Australiaan ja Länsi-Eurooppaan oli syntynyt homojen oikeuksia ajavia ryhmiä. Aktivistijärjestöihin mellakoiden jälkeen liittyneillä ihmisillä ei ollut seksuaalisen suuntautumisen lisäksi juuri muuta yhteistä toistensa kanssa. Monet GLF:n tai GAA:n tapaamisiin saapuneista ihmisistä järkyttyivät siitä, että homoja oli kokoontunut yhteen paikkaan niin sankoin joukoin. Rotu, luokka, ideologia ja sukupuoli nousivat usein esteiksi mellakoiden jälkeisinä vuosina. Siitä kertoo tapaus vuoden 1973 Stonewallin mielenosoituksen aikana, kun Barbara Gittings ylisti innostuneesti paikalle saapuneen väkijoukon monipuolisuutta ja hetki sen jälkeen feministiaktivisti Jean O'Leary protestoi sitä, että hänen mielestään paikalla olleet transvestiitit ja drag queenit pilkkasivat naisia. O'Leary piti puheen, jossa hän väitti drag queenien pitävän naisia pilkkanaan viihdearvon ja rahallisen tuoton vuoksi. Kesken kaiken Sylvia Rivera ja Lee Brewster hyppäsivät lavalle ja huusivat: ”Te menette baareihin sen ansiosta, mitä drag queenit tekivät puolestanne, ja nämä nartut käskevät meitä lakkaamaan olemasta omia itsejämme!” Sekä drag queenit että lesbot feministit lähtivät paikalta vihaisina.

O'Leary työskenteli 1970-luvun alussa myös sen puolesta, että transvestiitit suljettaisiin homojen oikeuskysymysten ulkopuolelle, koska hän tunsi, että transvestiittien oikeuksia olisi liian vaikea toteuttaa. Sylvia Rivera jätti homoaktivismin 1970-luvulla työskennelläkseen transsukupuolisten henkilöiden ja transvestiittien oikeuksien puolesta. Usein alun erimielisyydet eri liikkeiden välillä kuitenkin laantuivat pohdiskelun jälkeen. O'Leary katui myöhemmin drag queenien vastaista kantaansa: ”Kun katson taaksepäin, pidän asiaa todella nolona, koska mielipiteeni ovat muuttuneet niin paljon sen jälkeen. En koskaan kiusaisi transvestiittia nykyään.” ”Se oli kauheaa. Miten voinkin yrittää olla hyväksymättä mukaan transvestiitteja ja samaan aikaan kritisoida feministejä, jotka tekivät tuohon aikaan parhaansa sulkeakseen lesbot liikkeensä ulkopuolelle?”

Lesbofeminismin kasvu 1970-luvulla oli välillä niin syvässä ristiriidassa homojen vapautusliikkeen kanssa, että jotkut lesbot kieltäytyivät työskentelemästä homomiesten kanssa. Monet lesbot pitivät miesten asenteita patriarkaalisina ja sovinistisina ja näkivät homomiehillä olevan samat väärät käsitykset naisista kuin heteroseksuaalisilla miehillä. Homomiehille tärkeimmät kysymykset – poliisin käyttämät ansat (engl. entrapment) ja yllytys homoseksuaalisuuteen (engl. public solicitation) – eivät olleet lesboille tärkeitä. Vuonna 1977 järjestettiin lesbojen pride-kulkue vaihtoehdoksi yhteistyölle homomiesten kanssa ja erityisesti sille, mitä Adrienne Rich kuvasi ”homobaarien väkivaltaiseksi, itsetuhoiseksi maailmaksi”. Veteraani homoaktivisti Barbara Gittings päätti jatkaa työskentelyä homojen oikeuksien liikkeen piirissä. Hän päätteli seuraavasti: ”On kysymys siitä, mihin sattuu eniten? Minuun ei satu eniten naiseuden areenalla vaan homouden areenalla”.

Koko 1970-luvun ajan homoaktivismi saavutti merkittäviä voittoja. Eräs ensimmäisistä ja tärkeimmistä oli Los Angelesin GLF:n toukokuussa 1970 suorittama ”zap”-mielenosoitus American Psychiatric Associationin (APA) kokouksessa. Konferenssi käsitteli käytöksen muuntamista ja siellä näytettiin elokuva, jossa esiteltiin sähköšokkihoidon käyttöä samaan sukupuoleen kohdistuvien halujen lieventämiseksi. Morris Kight ja yleisössä istuneet GLF:n jäsenet keskeyttivät elokuvan huutamalla ”Kidutusta!” ja ”Barbarismia!” He ottivat haltuunsa mikrofonin ja ilmoittivat, että kyseistä terapiaa homoseksuaalisille potilailleen määräävät lääketieteen ammattilaiset olivat osallisia kidutukseen. Vaikka 20 paikalla ollutta psykiatria lähti salista, GLF käytti tunnin jäljelle jääneiden kanssa yrittääkseen vakuuttaa heidät siitä, etteivät homoseksuaalit olleet mielisairaita. Kun APA kutsui homoaktivisteja puhumaan ryhmälle vuonna 1972, aktivistit toivat paikalle homon psykiatrin John E. Fryerin, jolla oli päällään naamari, koska hän tunsi praktiikkansa olleen vaarassa. Suureksi osaksi homoaktivistien yritysten ansiosta APA äänesti joulukuussa 1973 yksimielisesti, että homoseksuaalisuus tuli poistaa Diagnostic and Statistical Manualista.

Homomiehet ja lesbot työskentelivät lopulta yhdessä ruohonjuuritason poliittisissa järjestöissä vuosikymmenen loppupuolella. Homojen oikeuksien liike kohtasi ensimmäisen kerran järjestäytynyttä vastarintaa vuonna 1977: kampanjan Daden piirikunnan kansalaisoikeusasetuksen kumoamiseksi. Vaikka he eivät onnistuneetkaan estämään kumoamista, he järjestäytyivät onnistuneesti Briggsin aloitteena tunnettua homojenvastaista kampanjaa vastaan Kaliforniassa vuonna 1978 ja voittivat sen.

Alakulttuurin torjunta

Stonewallin mellakat olivat niin merkittävä käännekohta aiemmalle homojen ja lesbojen alakulttuurille, kuten vuosikymmenten ajan häpeästä ja salailusta syntyneelle baarikulttuurille, että monet sen piirteet hylättiin ja kiellettiin voimakkaasti. Historioitsija Martin Duberman kirjoittaa: ”Suurin osa homoista ja lesboista pitää Stonewallia edeltäneitä vuosikymmeniä edelleen jonkinlaisena valtavana neoliittisena joutomaana.” Historioitsija Barry Adam huomauttaa, että ”Jokaisen sosiaalisen liikkeen täytyy jossain vaiheessa valita, mitä se säilyttää ja mitä se hylkää menneisyydestään. Mitkä piirteet ovat sorron tuotteita ja mitkä ovat terveitä ja autenttisia?” Lesbobaareissa 1950- ja 1960-luvuilla kehittyneet roolit eli butch ja femme hylättiin 1970-luvun alun kasvavan feministisen liikkeen myötä; erään kirjoittajan mukaan koska ”kaikki roolileikki on sairasta”. Lesbot feministit pitivät butch-roolia arkaaisena maskuliinisen käytöksen imitoimisena. Lillian Fadermanin mukaan jotkut naiset hylkäsivät innokkaasti roolit, joita heidän oli mielestään ollut pakko esittää. Roolit palasivat joidenkin naisten käyttöön 1980-luvulla, vaikka ne olivatkin joustavampia kuin ennen Stonewallia.

Kirjailija Michael Bronski korostaa ”hyökkäystä Stonewallia edeltävää kulttuuria” ja erityisesti miehille tarkoitettua homojen kioskikirjallisuutta vastaan. Sen teemoina toistuivat usein ambivalentti homoseksuaalisuus tai itseinho. Monet kirjat päättyivät epätyydyttävästi tai dramaattisesti, usein itsemurhaan, ja kirjailijat esittivät homot henkilöhahmonsa alkoholisteina ja syvästi onnettomina. Näistä kirjoista, joita hän kuvaa ”valtavaksi ja yhtenäiseksi kirjallisuudeksi homomiehiltä homomiehille”, ei ole otettu uusintapainoksia ja ne ovat kadonneet myöhempien sukupolvien ulottuvilta. Bronski hylkää ajatuksen poliittisesta korrektiudesta torjunnan syynä ja kirjoittaa: ”homojen vapautusliike oli nuorisoliike, jonka käsityksen historiasta määritteli suureksi osaksi menneisyyden torjunta”.

Kestävä vaikutus

The Stonewall, baari osassa samaa rakennusta, jossa Stonewall Inn sijaitsi. Rakennus ja läheiset kadut on julistettu National Historic Landmarkiksi.

Baariratsiasta alkunsa saaneista mellakoista tuli kirjaimellinen esimerkki homojen ja lesbojen taistelusta sortoa vastaan ja monille ihmisille symbolinen kutsu aseisiin. Historioitsija David Carter huomauttaa mellakoita käsittelevässä kirjassaan, että baari itsessään oli monimutkainen liikeyritys, johon sisältyivät yhteisön kokoontumispaikka, tilaisuus mafialle kiristää omia asiakkaitaan, koti ja ”hyväksikäytön ja rappion” paikka. Carter väittää, että Stonewallin mellakoiden todellinen perintö on ”jatkuva taistelu lesbojen, homojen, biseksuaalien ja transsukupuolisten tasa-arvon puolesta”. Historioitsija Nicholas Edsall kirjoittaa:

»Stonewallia on verrattu kaikenlaisiin radikaaleihin protesteihin ja uhmakkaisiin tekoihin Yhdysvaltain historiassa Bostonin teekutsuista alkaen. Mutta paras ja varmasti läheisempi aikalaisanalogia on se, kun Rosa Parks kieltäytyi siirtymästä bussin takaosaan Montgomeryssä Alabamassa joulukuussa 1955, mikä käynnisti modernin kansalaisoikeusliikkeen. Kuukausia Stonewallin jälkeen radikaaleja homojen vapautusryhmiä ja uutiskirjeitä syntyi kaupunkeihin ja yliopistoihin ympäri Yhdysvaltoja ja sitten myös koko Pohjois-Eurooppaan.»

Ennen kapinaa Stonewall Innissä homoseksuaalit olivat, kuten historioitsija Dudley Clendinen kirjoittaa,

»salainen ihmisjoukko, tunnettu mutta huomiotta jätetty, naurettu tai halveksittu. Ja kuten salaisuuden haltijoilla, heillä oli etu, joka oli kuitenkin myös haitta ja joka ei koskenut mitään muuta vähemmistöryhmää Yhdysvalloissa. He olivat näkymättömiä. Tosin kuin mustilla, naisilla, alkuperäisamerikkalaisilla, juutalaisilla, irlantilaisilla, italialaisilla, aasialaisilla, latinoilla tai millä tahansa muulla kulttuurisella ryhmällä, joka taisteli kunnioituksen ja tasa-arvoisten oikeuksien puolesta, homoseksuaaleilla ei ollut minkäänlaisia näkyviä kulttuurisia tai fyysisiä piirteitä, mitään kieltä, joka olisi voinut auttaa heitä tunnistamaan toisensa tai ketään muuta tunnistamaan heidät ... Mutta tuona yönä, ensimmäistä kertaa, tavanomainen alistuminen muuntui väkivaltaiseksi vastarinnaksi ... Tuosta yöstä lähtien miljoonien homomiesten ja lesbojen elämä ja heitä ympäröivän laajemman yhteiskunnan suhtautuminen heihin alkoi muuttua nopeasti. Ihmiset alkoivat esiintyä julkisuudessa homoseksuaaleina ja vaatia kunnioitusta.»

Historioitsija Lillian Faderman kutsuu mellakoita ”ympäri maailmaa kuuluneeksi laukaukseksi” ja toteaa: ”Stonewallin kapina oli ratkaiseva, koska se päästi tuon liikkeen ääneen. Siitä tuli homojen ja lesbojen voiman symboli. Mellakoissa käytettiin samaa dramaattista väkivaltaisten mielenosoitusten taktiikkaa, jota muut sorretut ryhmät käyttivät, joten Stonewallin tapahtumat antoivat ymmärtää, että homoseksuaaleilla oli yhtä suuri syy olla tyytymättömiä kuin heillä.”

Joan Nestle aloitti Lesbian Herstory Archives -arkiston vuonna 1975. Hän kiittää ”sen synnystä tuota yötä ja rohkeutta, joka löysi äänensä kaduilla”. Hän kuitenkin varoo pitämästä Stonewallin mellakoita homoaktivismin alkuhetkenä ja kirjoittaa:

»En tietystikään näe homojen ja lesbojen historian alkaneen Stonewallista ... enkä näe vastarinnan alkaneen Stonewallista. Näen historiallisten voimien kohtaamisen, ja kuusikymmenluku muutti sen, miten ihmiset kestivät asioita tässä yhteiskunnassa ja mitä he eivät suostuneet kestämään.... Varmasti jotakin erityistä tapahtui tuona yönä vuonna 1969, ja olemme tehneet siitä vielä erityisempää, sillä olemme tarvinneet jotain, jota kutsun lähtöpisteeksi ... kyse on monimutkaisemmasta asiasta kuin sellaisesta, jonka voisi sanoa alkaneen Stonewallista.»

Kesäkuun 28. päivän aamuyön tapahtumat vuonna 1969 eivät olleet ensimmäinen kerta, kun homoseksuaalit taistelivat poliisia vastaan New Yorkissa ja muualla. Sen lisäksi, että Mattachine Society oli toiminut aktiivisesti suurissa kaupungeissa, kuten Los Angelesissa ja Chicagossa, samoin tavoin homoyhteisön sisällä marginalisoituneet ihmiset olivat aloittaneet mellakan San Franciscossa Compton's Cafeteriassa vuonna 1966 ja yhteisön kokoontumispaikkoina toimineita baareja oli ratsattu, kuten San Franciscon Black Cat vuonna 1967. Useat eri olosuhteet tekivät Stonewallin mellakoista kuitenkin mieleenjäävän tapahtuman. Eräs tekijä oli baarin sijainti: ratsia tehtiin vastapäätä The Village Voicen toimistoa, ja kapeat, kiemuraiset kadut antoivat mielenosoittajille yliotteen poliisista. Monet osanottajista ja Greenwich Villagen asukkaista toimivat poliittisissa järjestöissä, jotka kykenivät tehokkaasti mobilisoimaan suuren ja koherentin homoyhteisön liikkeelle kapinan jälkeisinä viikkoina ja kuukausina. Paikallinen lehdistö ja kansallinen homolehdistö käsittelivät tapahtumaa laajasti. Stonewallin mellakoiden kaikkein merkittävin puoli oli kuitenkin niiden muistopäivä, Christopher Street Liberation Day, joka kasvoi vuosittaisiksi gay pride -tapahtumiksi ympäri maailmaa.

Vuonna 1994 New Yorkin kaupunki vietti Stonewallin 25. juhlavuotta marssilla, joka kulki Yhdistyneiden kansakuntien päämajan ohi ja päättyi Central Parkiin. Marssiin osallistui arviolta 1,1 miljoonaa henkeä. Sylvia Rivera johti vaihtoehtoista kulkuetta protestoidakseen sitä, että transsukupuoliset henkilöt oli suljettu tapahtumien ulkopuolelle. Osallistuminen pride-tapahtumiin on kasvanut huomattavasti vuosikymmenten aikana. Suurimmassa osassa isoista yhdysvaltalaisista kaupungeista järjestetään vuosittain jonkinlainen pride-mielenosoitus, kuten valtaosassa maailman muistakin suurkaupungeista. Joissakin kaupungeissa pride-tapahtuma on kaikkein suurin vuosittainen tapahtuma. Trendi, jossa kulkueet kaupallistetaan paraateiksi, joihin liittyy yritysten sponsoroimia tapahtumia, on aiheuttanut huolta: alkuperäisten ruohonjuuritason mielenosoitusten, joissa aktivismi oli kohtuuhintaista ja yksilöiden käsissä, pelätään menettävän autonomiansa.

Kesäkuussa 1999 Yhdysvaltain sisäministeriö antoi osoitteille 51 ja 53 Christopher Street, kadulle itselleen ja viereisille kaduille National Historic Landmarkin aseman, ensimmäisen, jolla oli merkitystä homoille ja lesboille. Vihkimisseremoniassa sisäministeriön apulaisministeri totesi: ”Muistettakoon ikuisesti, että täällä – tällä paikalla – miehet ja naiset seisoivat ylpeinä, he seisoivat vakaina, niin että voimme olla keitä olemme, voimme työskennellä missä haluamme, elää missä valitsemme ja rakastaa ketä sydämemme on valinnut.”

Lähteet

• Adam, Barry: The Rise of a Gay and Lesbian Movement. G. K. Hall & Co., 1987. ISBN 0805797149
• Bronski, Michael (ed.): Pulp Friction: Uncovering the Golden Age of Gay Male Pulps. St. Martin's Griffin, 2003. ISBN 0312252676
• Cain, Paul: Leading the Parade: Conversations with America's Most Influential Lesbians and Gay Men. Scarecrow Press, Inc, 2007. ISBN 0810859130
• Carter, David: Stonewall: The Riots that Sparked the Gay Revolution. St. Martin's Press, 2004. ISBN 0312342691
• Clendinen, Dudley, and Nagourney, Adam: Out for Good. Simon & Schuster, 1999. ISBN 0684810913
• Deitcher, David (ed.): The Question of Equality: Lesbian and Gay Politics in America Since Stonewall. Scribner, 1995. ISBN 0684800306
• Duberman, Martin: Stonewall. Penguin Books, 1993. ISBN 0525936025
• Edsall, Nicholas: Toward Stonewall: Homosexuality and Society in the Modern Western World. University of Virginia Press, 2003. ISBN 0813922119
• Faderman, Lillian: Odd Girls and Twilight Lovers: A History of Lesbian Life in Twentieth Century America. Penguin Books, 1991. ISBN 0140171223
• Gallo, Marcia: Different Daughters: A History of the Daughters of Bilitis and the Rise of the Lesbian Rights Movement. Seal Press, 2006. ISBN 1580052525
• Katz, Jonathan: Gay American History: Lesbians and Gay Men in the U.S.A. Thomas Y. Crowell Company, 1976. ISBN 0690011652
• LaFrank, Kathleen (ed.): National Historic Landmark Nomination: Stonewall January 1999. U.S. Department of the Interior: National Park Service.
• Marcus, Eric: Making Gay History. HarperCollins Publishers, 2002. ISBN 0060933917
• Teal, Donn: The Gay Militants. St. Martin's Press, 1971. ISBN 0312112793
• Williams, Walter and Retter, Yvonne (eds.): Gay and Lesbian Rights in the United States: A Documentary History. Greenwood Press, 2003. ISBN 0313306966

Aiheesta muualla

• Stonewall Veterans Association (englanniksi)
• Newspaper reports of the event itself (englanniksi)
• Gay memoir and history of NYC from the '50s through the '80s (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)