Tämä on lupaava artikkeli.

Venäjän–Turkin sota (1710–1711)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Venäjän–Turkin sota 1710–1711
Osa Suurta Pohjan sotaa
Päivämäärä:

20. marraskuuta 1710 –
23. heinäkuuta 1711

Paikka:

Moldova

Casus belli:

Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n agitaatio.
Venäjän laajentumispyrkimykset Mustallemerelle.
Osmanien vasallien itsenäistymispyrkimykset.
Osmanien valtakunnan poliittinen epävakaus.

Lopputulos:

Osmanien voitto

Aluemuutokset:

ks. Prutin rauha

Osapuolet

 Osmanien valtakunta

 Venäjän keisarikunta

Komentajat

Osmanien valtakunta Baltacı Mehmet pašša
Ağa Yusuf pašša
Devlet II Giray
Constantin Brâncoveanu
Stanislaw Poniatowski
Kaarle XII

Venäjän keisarikunta Pietari Suuri
Venäjän keisarikunta Boris Šeremetev
Venäjän keisarikunta Carl Ewald von Rönne
Moldova Dimitrie Cantemir
Asovanmeri:
Venäjän keisarikunta Fjodor Apraksin
Venäjän keisarikunta Cornelius Cruys

Vahvuudet

120 000–
160 000 miestä
joista n. 30–40 % ratsumiehiä[1][2]
400 tykkiä[3]

38 000–40 000 miestä
9 000–14 000 ratsumiestä
+ Rönnen 12 000 ratsumiestä[1][2][4]
122 tykkiä[3]

Venäjän–Turkin sota 1710–1711 oli seurausta Ruotsin Venäjälle kärsimälle tappiolle Pultavan taistelussa. Näin se oli myös osa suurta Pohjan sotaa. Pultavan jälkeen osmanien vieraana piileskellyt Ruotsin kuningas Kaarle XII liittolaisineen suostutteli sulttaani Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Sulttaani noudatti Kaarlen toivetta marraskuussa 1710.[2][1]

Muutamia kahakoita, poltetun maan taktiikkaa ja pienten laivasto-osastojen manöövereitä lukuun ottamatta sodan aikana käytiin vain yksi merkittävä taistelu Prut-joen varrella Moldovassa. Sekä Pietari Suuren johtamat venäläiset että suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanit liittivät mukaan paikallisia joukkoja marssiessaan kohti Moldovaa. Niinpä taistelun koittaessa 19. heinäkuuta 1711 osmanien riveissä taisteli tataareja, valakialaisia, puolalaisia vapaaehtoisia ja kasakoita, joita oli liittynyt myös Venäjän keisarin armeijaan. Pietarin joukkoon liittyi myös moldovalainen kapinallisarmeija. Taistelu päättyi osmanien selvään voittoon, kun he saivat saarrettua Pietarin armeijoineen Prutin rannalle. Lyhyen piirityksen ja tykistöpommituksen jälkeen Pietari antautui, mutta onnistui solmimaan Venäjän kannalta varsin helpon rauhan ottaen huomioon tilanteen luomat mahdollisuudet. Paikalla neuvoteltiin ja allekirjoitettiin Prutin rauhansopimus, joka ei kuitenkaan tyydyttänyt sodan osapuolia.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle XII ja kasakkahetman Ivan Mazepa Pultavan taistelun jälkeen. Gustaf Cederströmin (1845–1933) maalaus.

Kaarle-kuninkaan pako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8. heinäkuuta 1709 ukrainalaisen Pultavan kaupungin taistelukentillä makasi noin 15 000 kaatunutta ja haavoittunutta, seassa ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia, ukrainalaisia, romanialaisia, baltteja, kasakoita, kalmukkeja ja venäläisiä. Heistä noin kahdeksan kymmenestä oli taistellut Ruotsin puolella. 27-vuotias Ruotsin kuningas keräsi joukkojensa rippeitä pohtien, mitä tekisi seuraavaksi. Samaan aikaan voittaja, Pietari Suuri, valmistautui jo juhlimaan viimeisten vastarintapesäkkeiden antaessa periksi. Venäläinen ratsuväki oli hajaantunut liian pieniin osastoihin jatkaakseen tehokkaasti takaa-ajoa, mikä oli Kaarle XII:n onni, sillä hänen noin 1 500 miehen pakeneva marssirivistönsä ei olisi kestänyt suurten yksiköiden hyökkäystä. Monet hänen miehistään olivat sairaita tai kuninkaan lailla haavoittuneita. Kaarle päätyi päivän mittaan jatkamaan etelään, sillä muut ilmansuunnat olivat pääosin tukitut.[5]

24. heinäkuuta kuningas saapui joukkonsa kanssa silloiseen moldovalaiseen Benderiin. Sinne hän jäi odottamaan armeijansa loppuosien saapumista, mutta sai muutama päivä myöhemmin kuulla sen antautuneen.[6] Pysähdys muuttui pitkäksi vierailuksi,[7] ja Kaarle aloitti juonittelun liittolaisten hankkimiseksi. Hänen sinnikäs pelottelu- ja agitaatiokampanjansa ei ollut pienin syy seuranneen sodan alkamiseen.[1] Kaarlen joukot puolestaan kuluttivat aikaa tutustumalla muun muassa paikallisiin herkkuihin, kuten kaalikääryleisiin, jotka olivat vielä tätä ennen tuntematon herkku Pohjois-Euroopassa.[7]

Rajaloukkaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa Kaarlen joukoista oli ylittänyt rajan Moldovan puolelle ja jäänyt Prutjoen varrella olevan Tšernivtsin alueelle. Tästä tietoiset venäläiset ylittivät Osmanien valtakunnan rajan lupaa kyselemättä ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun. Yllätysedun vuoksi taistelu jäi lyhyeksi, ja ruotsalaiset antautuivat nopeasti. Venäläiset marssittivat sotavankinsa omalle puolelleen rajaa. Uutinen tapahtumasta herätti kovasti suuttumusta Istanbulissa, jonka Venäjän suurlähettiläs Tolskoi onnistui estämään välittömän sodanjulistuksen vain täpärästi. Ahmed III, joka oli taannut Ruotsin kuninkaalle turvapaikan, siirsi nyt pienen armeijan tämän turvaksi Benderiin. Kuningas pyysi sulttaania kokoamaan suuremman armeijan 30 000 sipahista ja 20 000 janitsaarista. Armeijan tarkoitus olisi ollut saattaa Kaarle Puolan halki Itämeren rannikolle kohti hänen omaa valtakuntaansa, mutta Ahmed kieltäytyi, koska se olisi suurella todennäköisyydellä tarkoittanut vihamielisyyksiä Puolan ja Venäjän kanssa.[8]

Sodanlietsontaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahmed III:n äiti Emetullah Rabia Gülnûş Sultan osallistui innokkaasti sodan lietsomiseen. Jean Baptiste Vanmourin maalaus 1700-luvulta.

Kaarle löysi innokkaan tukijan ja myötäjuonittelijan Krimin kaani Devlet II Giraysta, joka piti Venäjää Krimin kaanikunnan perinteisenä vihollisena. Hallintonsa aikana Pietari oli ehtinyt järjestää jo neljä sotaretkeä kaanikuntaan tavoitteenaan saada Venäjälle Mustanmeren satama. Hän oli lopulta valloittanut Azovin linnakkeineen sekä rakentanut uuden linnakkeen ja sataman Taganrogiin. Venäjän keisari oli kuitenkin pyrkinyt lieventämään jännitystä Venäjän ja Osmanien valtakunnan välillä ja lähettänyt sulttaanille ylenpalttisia lahjoja. Hän oli myös polttanut osan Asovanmerelle rakennuttamasta laivastostaan näennäisenä hyvän tahdon eleenä. Todellinen syy piili siinä, että Asovanmeren ja Mustanmeren välisen kapean Kertšinsalmen molemmat rannat olivat osmanien hallussa.[1][2]

Kaarlen ja Devlet Girayn Venäjän-vastaiseen rintamaan liittyi lisäksi Ahmed III:n äiti Emetullah Rabia Gülnûş Sultan, joka ihaili Ruotsin kuningasta. Hän vetosi poikaansa toistuvasti: ”Milloin autat leijonaani taistelussa karhua vastaan?”[9] Ahmed joutui antamaan äitinsä sanalle painoarvoa, sillä sulttaanien äidit, valide sultanit, olivat hyvin korkealle arvostettuja Osmanien valtakunnassa ja heillä katsottiin olevan poliittista sananvaltaa päätöksenteossa.[10]

Hieman yllättävämpi tukija oli suurvisiiri Çorlulu Damat Ali pašša. Vaatimattomista oloista lähtöisin olleen Damat Ali paššan nousu valtakunnan toiseksi tärkeimmäksi mieheksi oli esimerkki Osmanien valtakunnan erityispiirteestä, joka salli kyvykkäiden kansalaisten edetä urallaan korkealle lähtökohdista huolimatta. Tehtävässään Damat Ali pašša oli aiemmin pyrkinyt välttämään sotia: hän piti valtakunnan erossa Espanjan perimyssodasta ja suuresta Pohjan sodasta huolimatta Ranskan ja Ruotsin yrityksistä vetää osmanit mukaan kriiseihinsä. Hän oli käyttänyt nelivuotisen aikansa suurvisiirinä sisäpoliittisen vakauttamisen sekä perusteellisten taloudellisten ja sotilaallisten uudistusten parissa nostaen sekä laivaston että maavoimien tasoa. Janitsaari- ja kapikulu-joukot oli järjestetty uudelleen ja laivastosta oli kitketty kelvotonta henkilökuntaa. Pultavan jälkeen hänen oli ollut pakko antaa Kaarlelle lupa tulla osmanien suojelukseen. Samalla hän näki valtatasapainon keikahtaneen Venäjän puolelle ja liittyi sodan kannattajiin. Vaikka Ahmed III oli aluksi taipuvainen noudattamaan sotaisan puolueen tahtoa, Pietari Suuren liennytyksen seurauksena sulttaani luopui Venäjän vastaisesta politiikasta toistaiseksi. Hän erotti Damat Ali paššan 15. kesäkuuta 1710 ja nimitti hänen tilalleen Köprülü Damat Numan paššan sodan vastustajien leiristä.[11][12]

Poliittinen tilanne jatkoi kehittymistään toiseen suuntaan. Istanbulista tuli juonittelujen keskus. Devlet Giray kanteli pajariyläluokan harkitsevan kapinaa sekä Valakiassa että Moldovassa. Seuraavaksi Numan pašša teki ratkaisevan virheen, kun hän lupasi osmanien järjestävän suuren armeijan saattamaan Kaarle XII:n Puolan halki seuraavana keväänä. Tämä olisi lisännyt ulkopoliittisia ongelmia, joita vanhurskas islamisti Numan pašša aiheutti muutenkin yrittäessään vähentää ortodoksien ja katolisten vaikutusvaltaa Istanbulissa.[13] Lopulta sotaa kannattava leiri voitti, ja muutamaa vuotta aiemmin suurvisiirinä toiminut Aleppon kuvernööri Baltacı Mehmet pašša kutsuttiin korvaamaan sisäpolitiikan vakauttamisessa epäonnistunut Damat Numan pašša, kun tämä oli ehtinyt olla virassaan kaksi kuukautta ja kaksi päivää.[14] Mehmet pašša ei ollut erityisen venäläisvastainen ja kumosi ensitöikseen kristittyjä vaivanneet edeltäjänsä säädökset. Hän kuitenkin antoi periksi sotapuolueelle, ja myöhemmin keskustellessaan Englannin suurlähettiläs Sir Robert Suttonin kanssa Mehmet pašša esitti tälle Venäjää vastaan suurin piirtein samat syytökset, joita Kaarle, Devlet Giray ja muut olivat käyttäneet lietsonnassaan.[15]

Sodanjulistukset ja valmistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien valtakunta julisti sodan Venäjälle marraskuussa 1710 ja valmistelut aloitettiin tämän jälkeen.[16] Devlet Giraylle lähetettiin saman tien käsky marssittaa tataarinsa rajan yli kohti Moskovaa ja tuhota venäläisten alueita matkalla.[17] Pietari, jolle sana sodanjulistuksesta oli kantautunut vasta joulukuun lopussa koetti vielä välttää sodan ja kirjoitti sulttaanille.[16] Sodan valmistelun hän aloitti kuitenkin saman tien. Pietari määräsi tuolloin Riiassa olleen kenraali Šeremetevin marssittamaan arviolta 60 000 miehen armeijan välittömästi Kiovan ja Puolan halki Moldovaan. Vara-amiraali Cornelius Cruysin hän lähetti Voronežiin valmistelemaan Azovanmeren laivastoa sotaa varten. Venäläisten ammattilaisten lisäksi kaupungin telakoilla työskenteli 3 000 Pultavassa kaapattua ruotsalaista sotavankia.[18]

Asovanmeren laivasto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cruys löysi Ukrainaan saapuessaan alukset huonosta jamasta.[18] Devlet Girayn tataarit olivat juuri yrittäneet vallata Voronežin ryöstöretkensä aikana, eikä uhka ollut vielä poistunut.[16] Laivanrakentajat ja kaupunkilaiset oli komennettu aseisiin, eikä kukaan tehnyt töitä telakalla. Alueesta oli vastuussa kenraali Fjodor Apraksin, mutta hän oli kaukana Ruotsin vastaisella rintamalla. Hänen apulaiskomentajansa oli joutunut määräämään laivat siirtymään Tavroviin turvaan. Vuoden 1697 jälkeen keisarillista Asovanmeren laivastoa varten oli rakennettu 92 alusta. Näistä vanhentuneet, noin 40 laivaa, oli tuhottu liennytystarkoituksessa. Jäljellä olevista 50 aluksesta 19 sijaitsi vaikeasti navigoitavan Donin ylävirralla pohjoisessa, ja nekin olivat eri tavoin korjauksen ja kunnostuksen tarpeessa. Turkkilaisten julistaessa sodan Asovanmerellä oli 27 laivaa, joiden tehtäväksi jäi puolustaa vaivalla vallattua rannikonpätkää.[18]

Dimitrie Cantemir. Haarniska kuvaa sotaisuutta, kärpännahkaviitta hallitsijan asemaa, sauva tai valtikka johtajuutta ja kirjat oppineisuutta.

Hirveät Hospodarit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkäaikaisen ja vihamielisen keskinäisen kilpailunsa ohella romanialaiset hospodarit, Moldovan Dimitrie Cantemir ja Valakian Constantin Brâncoveanu, olivat tahoillaan ajautuneet kaavailemaan ruhtinaskuntiensa itsenäistämistä osmanihallinnosta. Cantemir oli kirjanoppinut tieteilijä ja sotilas, joka piti Osmanien valtakuntaa heikkenevänä mahtina. Brâncoveanu taas oli vihastunut, koska sulttaani halusi kiristää Valakian verotusta laajojen rakennusprojektiensa aiheuttamien kulujen vuoksi. Molemmat olivat kiinnostuneita tekemään valtaistuimestaan jälkipolvilleen periytyvän.[19] Kaikessa hiljaisuudessa Brâncoveanu oli jo aiemmin hakenut tukea Habsburgeilta, ja nyt sodanjulistuksen myötä hän kääntyi saman tien Pietari Suuren puoleen. Hän lupasi tarjota alaisuudessaan olevat 30 000 miestä Pietarin käyttöön ja huoltaa tämän joukot Tonavan maakunnissa. Suunnitelma ei kuitenkaan pysynyt salaisuutena, ja Cantemir sai sulttaanilta ohjeet pidättää kilpailijansa joko elävänä tai kuolleena. Cantemirilla ei ollut aiettakaan noudattaa käskyä, vaan hän aloitti omat neuvottelunsa tsaarin kanssa. Tosin hän ymmärsi ensiksi kysyä Istanbulista luvan antaen ymmärtää, että hän voisi toimia välittäjänä mahdollisen rauhan solmimiseksi, mutta myös vakoilijana tulevan taistelun varalle. Cantemir ja Brâncoveanu eivät olleet ainoita itsenäisyyden havittelijoita, sillä irtautumisajatuksia heräsi Montenegrossa asti.[20]

Pietari julisti sodan 11. maaliskuuta ja kutsui montenegrolaiset ja kaikki muut osmanien alaiset kristityt mukaan taisteluun. Ristiretki-retoriikkaa käyttäen tsaari kehotti heitä ”taistelemaan isänmaan ja uskonsa puolesta” ja ”ajamaan pakana Muhammadin jälkeläiset takaisin Arabiaan”. Eniten hän oli kuitenkin kiinnostunut Moldovan ja Valakian ruhtinaiden tuesta. Näitä maita hän saattaisi myöhemmin käyttää tukikohtana tuleville osmanien vastaisille sotaretkilleen.[16][20]

Prutin sotaretki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Janitsaareja marssimassa mehter-musiikin säestämänä. Miniatyyri Osmanien valtakunnasta vuodelta 1720.

Maaliskuussa 1711 Istanbulissa järjestetyn paraatin jälkeen Mehmet paššan ja janitsaaripäällikkö Ağa Yusuf paššan joukot lähtivät liikkeelle viimeistään heti huhtikuun alussa, kun janitsaarit olivat saaneet palkkansa. Edirnessä pidetyn lyhyen tauon jälkeen joukot jatkoivat marssia. Pietari lähti Moskovasta pääarmeijansa kanssa 23. maaliskuuta. Edetessään etelämmäs Pietari nostatti matkansa varrelta moldovalaisia kapinaan saaden heistä vahvistuksia joukoilleen. Moldovan ruhtinas Dimitrie Cantemir saapui johtamaan näitä joukkoja.[2] Hän oli tehnyt Pietarin kanssa sopimuksen, joka takasi hänelle ja hänen perheelleen henkilökohtaisen turvan, vaikka sotaretki päättyisikin tappioon. Sen onnistuessa Cantemirista tulisi itsenäisen Moldovan hallitsija Venäjän liittolaisuuden suojeluksessa.[19] Pietari kuitenkin sai vähemmän tukea paikallisilta kuin hän oli odottanut.[21]

Pietari menetti aloitteen osmaneille, koska hänen armeijansa eteni hitaasti. Armeijan huoltaminen vaikeutui entisestään, koska Pietari teki päätöksen pitää armeijansa yhdessä.[21] Kenraali Šeremetev ei ehtinyt hidastamaan osmanien etenemistä ja Mehmet paššan etujoukot ylittivät Tonavan kaikessa rauhassa 15. kesäkuuta. Pietari sai sanan tästä Dnestrin rannalla olevaan leiriinsä 10 päivää myöhemmin. Suurvisiiri ylitti joen pääjoukkonsa kanssa Izmailin kohdalla 28. kesäkuuta. Noihin aikoihin Constantin Brâncoveanu päättikin kumota lupauksensa Pietarille palauttaen tältä saamat lahjansa. Sen sijaan hän liittyi turkkilaisten armeijaan, lukuun ottamatta joitakin pajaripäälliköitä, jotka olivat jo karanneet tsaarin puolelle. Nämä epäonnistumiset saivat Pietarin raivostumaan.[2][19]

Myös Asovanmereltä kantautui huonoja uutisia. Kenraali Apraksin, joka oli Venäjän laivaston luoja, saapui itse paikalle maaliskuussa. Hän määräsi pohjoisessa olevat alukset lähetettäväksi etelään pitkin Donia, mutta sää asettui poikkiteloin. Virta oli liian kuiva suurille aluksille, eivätkä myöhässä tulleet kevättulvat nostaneet vedenpintaa riittävästi. Laivojen rakennustoimiin ruvettiin kiireellä. Apraksin kirjoitti Pietarille: "... Vettä oli vain liian vähän kantamaan laivoja, se on Jumalan tahto. Kuitenkin, teidän korkeutenne on hyvin syyllinen erääseen seikkaan: Te tarkistitte paikan ja totesitte veden riittävän ympäri vuoden, kun minä ehdotin [uuden telakan paikaksi] Donin suuta." Pietarin mukaan Apraksin ei puhunut ihan täysin perättömiä.[18]

Jättäen huoltokuormastonsa jälkeen Pietari vuorostaan joudutti joukkojaan pikamarssiin kohti etelää ja saavutti Jassyn heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Hän sai kuulla siellä olevien moldovalaisten kapinallisten kuluttaneen jo omat vähäiset tarvikkeensa. Pietarin armeija kärsi ruoka- ja vesipulasta. Pietari lähetti ratsuväkiosaston ryöstämään Tonavan varrella Brăilassa olevan osmanien varaston ja aloitti etenemisen oman joukkonsa kanssa Prutin länsipuolta kohti etelää. Itäisellä puolella olevien Šeremetevin joukkojen tehtävänä oli estää osmanien joen ylitys. Vaikeuksista huolimatta venäläiset olivat Pultavassa saadun voiton tähden itsevarmoja, mutta osmaneilla oli puolellaan suuri ylivoima.[2]

Taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prutin taistelu. William Hogarthin kuvitus Aubry de La Motrayen teokseen vuodelta 1724.

19. heinäkuuta Yusuf paššan janitsaarit aloittivat ponttonisillan rakentamisen Prutin yli. Ryhmä tataareja ja osmaneja ylitti joen lautalla ja uimalla suojatakseen sillan rakentamista. Tämä joukko aloitti hurjan taistelun Šeremetevin venäläisiä vastaan jo yöllä. Joukon johtajat Cherkes Mehmed pašša ja Diyarbakırin kuvernööri Ali pašša tarjosivat tapetuista ja vangituista venäläisistä ja moldovalaiskapinallisista rahapalkkion, joka innostikin joukkoja siinä määrin, että aluksi maksettu 100 altinin palkkiosumma pieneni päivän mittaan 30 kuruşiin.[22] Janitsaarit tekivät töitä koko yön, ja heinäkuun 20. päivän aamulla Prutin yli johti kolme hevoskulkuista siltaa.[2][17]

Šeremetevin joukot aloittivat vetäytymisen puolenpäivän aikaan 20. heinäkuuta. Turkkilaiset, joiden tueksi oli saapunut vaikuttava määrä tataareja, kasakoita ja puolalaisia marssivat perässä häiriten alati vetäytyvää vastustajaa. Taistelu taukosi yöksi, jonka turvin Šeremetev marssi kohti Pietarin leiriä.[17][1]

Marssista väsyneet ja huollon puutteen heikentämät Pietarin joukot leiriytyivät Prutin länsirannalle Stănileștin kylän lähelle, jonne myös Šeremetevin joukkojen rippeet saapuivat. Venäläiset kyhäsivät vakuuttavan väliaikaisen linnoituksen espanjalaisista ratsuista, jotka tarkoittavat ulospäin sojottavista terävistä seipäistä rakennettua estettä. Mehmet paššan joukot yrittivät hyökätä leiriä vastaan kolmesti ilman tulosta. Venäläiset puolustautuivat tarmokkaasti. Näissä taisteluissa muun muassa janitsaarien luku väheni huomattavasti, ja nämä alkoivat menettää taistelutahtoansa. Osmanisotapäällikkö vaihtoi tehokkaaseen piiritystaktiikkaan. Tämä ei heti alkuun innostanut, sillä kun käsky joukkojen levittämisestä piiritykseen tuli, paikalla ollut janitsaari Kurdi Hasan kuvaili myöhemmin, kuinka joukot puhkesivat yhteiseen valitukseen: "...valtava valitus kaikui, niin kuin tuomiopäivänä." Jotkut heittäytyivät polvilleen rukoilemaan ja kiittämään jumalaa siitä, että he olivat vielä hengissä, tai pyytämään lisää suojelusta.[2][1] Venäläisten saartaminen oli helppoa, koska Pietari ei ollut hajottanut armeijaansa pienempiin osiin.[21]

Järjestäytymisen jälkeen osmaniarmeija kaivoi ojia ja juoksuhautoja tuoden tykkejä ja mörssäreitä leirin eteen. Prutin itärannalle tuotiin myös turkkilaisten tykistöä, jonka tuli kohdistettiin kaikkiin, jotka yrittivät noutaa vettä vastapäiseltä rannalta. 22. heinäkuuta osmanit hyökkäsivät venäläisleirin selustaan luoteesta, samalla kun muilta suunnilta avattiin valtava tykistötuli. Tämä taktiikka tuotti nopeasti tulosta, sillä myös venäläisten taistelutahto oli alhaalla. Pommitus, vesipula, huollon puute ja tappiot alkoivat painaa. Osa venäläissotilaista pudotti aseensa, ja heitä antautui laumoissa. Puolustuksen romahdettua Pietari vetäytyi telttaansa ja kielsi ketään tulemasta sisälle. Kenraali Šeremetev sai tehtäväkseen välittää Baltaci Mehmet paššalle antautumispyynnön. Ensimmäinen yritys antautua kaikui kuitenkin kuuroille korville. Šeremetevin sanoin:"He olivat hiljaa – vain heidän tykistönsä puhui". Toinen yritys otettiin vastaan, mutta vastaus tuntui viipyvän. Pakon edessä Šeremetev komensi joukkonsa etenemään kohti osmaneja. Epätoivoinen pelottelutaktiikka toimi: Kun venäläisten rivistöt olivat marssineet muutamia kymmeniä metrejä kohti osmaneja, tieto antautumisen hyväksymisestä saapui.[1][2]

Merisodankäynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fjodor Apraksin Johann Gottfried Tannauerin aikalaismaalauksessa 1700-luvulta.

Sodankäynti Asovanmerellä jäi Prutin taisteluun verrattuna sivurooliin. Toukokuun alussa Donia pitkin hitaasti purjehtinut Cruys oli päässyt Taganrogiin, mutta vasta kuun puolenvälin jälkeen vesi nousi tarpeeksi, jotta suuret laivat saattoivat seurata häntä avoimille vesille. 24. kesäkuuta kaksi snauta purjehti etsimään turkkilaisia aluksia, ja viikon kuluttua toinen palasi ilmoittamaan nähneensä 16 turkkilaislaivaa 175 kilometrin päässä lounaassa. Prutin taistelun alkamispäivänä 19. heinäkuuta seitsemän vanhanaikaista turkkilaiskaleeria souti Taganrogin läheisyyteen, mutta vetäytyi sitten neljän venäläislaivan edestä.[18]

22. heinäkuuta osmanien laivasto-osasto ankkuroi näköetäisyyden päähän satamakaupungista, samalla kun pienemmät alukset toivat maihinnousuosaston noin kahden kilometrin päähän. Apraksin määräsi 1 500 kasakkaa ja kaksi jalkaväkipataljoonaa rantautuneita osmaneja vastaan ja muut kääntämään tykkitulen vastustajan aluksia kohti. Taisteltuaan aikansa osmanit vetäytyivät rannalta takaisin laivoihin iltaan mennessä. Seuraavana aamuna Cruys määräsi neljä laivaa takaa-ajoon. Kun ne saivat turkkilaiset kiinni, nämä järjestäytyivät taistelumuodostelmaan, ampuivat kolme laukausta ja vetäytyivät hyvässä järjestyksessä purjeiden ja airojen turvin. 24. heinäkuuta Cruysin osasto näki vielä kaukaa turkkilaisten osaston, joka sitten häipyi. Sodan lähestyessä loppuaan huoli merisodankäynnistä oli helpottanut, sillä telakoilla ryhdytty rakentamaan neljää uutta sotalaivaa. Tätä varten oli juuri saapunut 1 400 häthätää kerättyä puuseppää. Asovanmeren laivaston kohtaloa ei ratkaissut vaimeasta maihinnousuyrityksestä ja muutamasta etäisestä tykinlaukauksesta koostunut meritaistelu, vaan rauhansopimus.[18]

Rauhansopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Prutin rauha

Aikailtuaan hetken osmanipäällikkö hyväksyi antautumisen. Tuolla hetkellä Baltacı Mehmet paššalla oli kohtalon avaimet käsissään. Mikäli hän olisi kieltäytynyt vastaanottamasta antautumista ja sen sijaan mestannut tsaarin tai tehnyt hänestä osmanien vasallin, olisi maailmanhistoria muuttunut varsinkin Venäjän osalta. Sen sijaan hän tyytyi kirjoittamaan nimensä Prutin rauhansopimukseen. Teko johti hänen myöhempään erottamiseensa sekä maineen menetykseen.[2]

Sopimuksessa osmanit saavuttivat suurin piirtein tavoitteensa, jotka he sotaretkelleen olivat asettaneet. Venäjä luopui Azovista, Taganrogista ja Dneprin varrella olevista linnoituksista. Lisäksi Pietarin tuli lopettaa Puolan sisäisiin asioihin puuttuminen ja Kaarle XII:n piti antaa palata vapaasti Ruotsiin.[23] Venäläiset joutuivat tuhoamaan pääosan Asovanmeren laivastosta.[18] Mehmet pašša vaati myös loikanneiden Cantemirin ja muiden pajareiden luovuttamista. Tähän ehtoon Pietari ei kuitenkaan suostunut. Sulttaanin mandaatilla myös osmanit tekivät myönnytyksiä. Venäläisten kauppiaiden luvattiin antaa tehdä kauppaa osmanivaltakunnan alueella ilman rajoituksia ja sulttaani lupasi toimia välittäjänä Venäjän ja Ruotsin välisen sodan rauhanneuvotteluissa.[24]

Sopimuksen tekoon vaikutti se, että Baltacı Mehmet oli kuullut kenraali Carl Ewald von Rönnen johtaman vahvan venäläisratsuväkiosaston saapuneen Brăilaan ja valmistuvan piirittämään osmanien varastoja. Linnaketta puolustivat janitsaarit, joiden taistelutahdosta ja kunnosta Mehmet ei ollut ollenkaan varma nähtyään heidän menettävän taistelutahtonsa Prutilla. Rönne valtasikin linnakkeen rauhansopimusta seuranneena päivänä. Sopimusta kuitenkin arvosteltiin jo paikan päällä. Sitä vastusti muun muassa tataareiden päällikkö sekä Kaarle XII:n edustajana toiminut puolalainen kenraali Stanislaw Poniatowski. Kaarle itse ei ehtinyt tilaisuuteen, vaikka oli hypännyt Prutiin uidakseen sen yli, jotta ehtisi paikalle.[2] Voltairen mukaan jälkeenpäin suurvisiiriä arvostellut Kaarle sai tältä takaisin näpäkän vastauksen: Pietarin vangitseminen olisi vienyt Venäjältä sen johtajan ja yleisesti ottaen ei ollut hyvä, että hallitsijat jättävät maansa.[14]

Katariina I päällään punanauhainen Pyhän Katariinan ritarikunnan kunniamerkki.

Legenda lemmenyöstä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hieman ennen Prutin sotaretkelle lähtöä Pietari oli julistanut vievänsä vihille hänelle jo kolme lasta synnyttäneen Katariinan. Pariskunta oli tosin jo avioitunut, mutta salaisesti, ja ortodoksipapit katsoivat heidän elävän synnissä. Katariina seurasi miestään sotaretkelle, jonka varrelta Pietari lähetti lapsiaan koskevia säädöksiä, mikäli nämä jäisivät orvoiksi.[25]

Turkissa suositun tarinan mukaan Baltacı Mehmet pašša vietti voittonsa jälkeen lemmenyön Pietari Suuren vaimon, Venäjän tulevan keisarinnan kanssa. Yö olisi ollut niin miellyttävä, että aamulla Baltacı Mehmet pašša oli ollut tyytyväinen pelkkään voittoonsa ja määrännyt armeijansa marssimaan takaisin.[26] Kohtalokkaasta lemmenyöstä on kirjoitettu Turkissa useita historiallisia romaaneja, joiden mukaan lahjukset, intohimo ja naiselliset kyyneleet pitivät Venäjän itsenäisenä osmanien vallasta. Tarinoiden vuoksi Baltacı Mehmet paššaa pidetään vielä nyky-Turkissa maineeltaan "härskinä ja pahana miehenä".[27][28]

Toisen, länsimaissa suositumman tarinan mukaan Katariina olisi vaikuttanut historiallisten tapahtumien kulkuun toisella tavalla. Tarina kertoo Pietarin keskeyttäneen rauhanneuvottelun aamuyöllä ja määränneen salaisesti joukkonsa aloittamaan läpimurron aamulla, jonka jälkeen hän oli mennyt lepäämään. Miehensä nukkuessa Katariina olisi kutsunut kenraalit kokoon ja tiedustellut suunnitelman vaarapuolista. Läpimurtoyritys olisi epäonnistuessaan tarkoittanut keisarin ja hänen armeijansa tuhoa sekä Venäjän tulevaisuuden vaarantumista. Tämän jälkeen Katariina oli herättänyt miehensä ja vaatinut tätä kirjoittamaan vielä yhden sopimusehdotuksen Baltacı Mehmet paššalle. Ehdotuksen mukana Katariina lähetti mieheltään salaa lahjuksena kaikki omistamansa kalleudet ja korut, jotka Pietari oli hänelle aiemmin lahjoittanut. Seurauksena suurvisiiri olisi sitten hyväksynyt Pietarin luonnosteleman sopimuksen.[25]

Oli Katariinan rooli ollut todellisuudessa mikä hyvänsä, se vaikutti lisänneen hänen miehensä arvonantoa häntä kohtaan. He menivät naimisiin helmikuussa 1712, ja myöhemmin 24. marraskuuta 1714 Pietari perusti uuden erityisesti naisille tarkoitetun kunniamerkkisäädyn, Pyhän Katariinan ritarikunnan, jonka ensimmäinen kunniamerkki myönnettiin Katariinalle. Omistuksen mukaan ”ritarikunta perustettiin hänen korkeutensa [Katariinan] muistoksi hänen osallisuudestaan turkkilaisia vastaan käydyssä Prutjoen taistelussa, jonka aikana vaarallisissa olosuhteissa hän todisti itsensä kaikille toimillaan, ei heikon naisen lailla, vaan kuten rohkea mies.”[25]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mehmet paššan paluu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sulttaani Ahmed III

Ennen lähtöä osmanit hautasivat kuolleet ja maksoivat taistelussa haavoittuneille ja kunnostautuneille ylimääräisen palkkion. Janitsaariveteraanit saattoivat saada palkkioita rahana, tai vastaavasti heille myönnettiin maita. Marssi takaisin kesti selvästi kauemmin kuin tulo.[2]

Alkuun tieto voitosta otettiin Istanbulissa vastaan riemuiten. Kaarle XII:n maalaama Venäjän uhka näyttikin olleen vain myytti. Paluumarssin aikana menestyksen innoittamat suurvisiiri ja sulttaani keskustelivat lähettien välityksellä seuraavasta sotatoimesta. Mehmet pašša kannatti sotaa Venetsiaa vastaan, jotta valtakunta voisi vallata takaisin menettämänsä Morean. Tähän näkemykseen yhtyivät mm. sulttaanin äiti ja Istanbulin kreikkalaisvähemmistö fanariootit. Sotaa kannatettiin myös Kaarle XII:n ja kaani Devletin puolella, joskin he vaativat sodan aloittamista heti uudestaan Venäjää vastaan. Heidän tukijoinaan olivat myös Puolan ja Venetsian lähettiläät. Poliittisten juonittelujen seurauksena jälkimmäinen osapuoli alkoi saada yhä enemmän vaikutusvaltaa sulttaaniin. He väittivät Mehmet paššan ottaneen lahjuksia venäläisiltä ja solmineen siksi vastustajalle helpon rauhan. Puheiden vuoksi Ahmed III muutti suhtautumistaan suurvisiiriinsä. Syyskuussa armeija oli vielä Tonavan pohjoispuolella. Kurdi Hasanin mukaan tulvat, myrskyt ja syyssäät tekivät matkan vaikeaksi, mutta syynä hidasteluun saattoi olla myös Mehmet paššan vastahakoisuus kohdata epäilyksille periksi antanut sulttaani.[2][29]

Joukot saapuivat Edirneen 6. marraskuuta 1711. Siellä Baltacı Mehmet pašša erotettiin ja Ağa Yusuf pašša nimitettiin väliaikaisesti hänen tilalleen suurvisiiriksi 20. marraskuuta. Janitsaarit saapuivat joulukuussa Istanbuliin, jossa Yusuf pašša rupesi hoitamaan virkaansa.[29][2] Baltacı Mehmet määrättiin rangaistukseksi maanpakoon, ja hän kuoli Limnoksen saarella 1712.[14]

Kaarle XII ja kaani Devlet II Giray jatkoivat sulttaanin hiillostamista tehden kaikkensa saadakseen tämän julistamaan uuden sodan Venäjälle. Ahmed III matkusti Edirneen, jossa hän rupesi järjestämään toista sotaretkeä. Tällä kertaa kuitenkin toinen leiri peri voiton. Venäjän, Englannin ja Alankomaiden suurlähettiläät sekä sotaa Venetsiaa vastaan kannattaneet tahot jakoivat sulttaanille runsaita lahjoja ja vaikuttivat tähän niin, että 17. huhtikuuta 1712 Ahmed III tekikin uuden sopimuksen Venäjän kanssa. Sopimuksessa venäläiset muun muassa vahvistivat luopuvansa Azovista. Sen jälkeen Venäjän-vastainen leiri sai yhdessä Ruotsin, Ranskan, Puolan ja Venetsian lähettiläiden kanssa jälleen Ahmedin julistamaan uuden sodan 30. huhtikuuta 1713 syyttämällä Venäjää hidastelusta Puolasta vetäytymisessä. Sotaa ei kuitenkaan varsinaisesti käyty, ennen kuin Ahmed kyllästyi Kaarle XII:n ja Devlet II Girayn juonitteluihin. Krimin kaanin hän määräsi maanpakoon Rodokselle ja Ruotsin kuninkaan arestiin.[30] Päätöstä seurasi pieni kalabaliikki.

Kalabaliikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benderin kalabaliikki, ranskalais-amerikkalaisen taiteilijan Augustus Tholeyn romantisoitu kuvaus tapahtumista noin vuodelta 1894.
Pääartikkeli: Benderin kalabaliikki

Vanhemmassa ruotsalaisessa ja englantilaisessa historiankirjoituksessa myyttiset mittasuhteet saaneen Kaarle XII:n Turkin vierailun kohokohtia on ehdottomasti Benderin kalabaliikki, kahakka, joka tapahtui 1. helmikuuta 1713 Benderissä Kaarlen vangitsemisen yhteydessä. Kalabalik on turkinkielinen sana, joka tarkoittaa sekasotkua.[7] Englantilainen Kaarle-elämäkerran kirjoittanut Oscar Browning kertoo sen tarkoittavan turkiksi "leijonanmetsästystä". Ruotsalaisen Carl Grimbergin teoksen Ruotsin historia mukaan jopa 10 000 turkkilaista ja tataaria lähetettiin "Pohjolan Leijonaa" ja hänen 500 miestään vastaan. Versiosta riippuen Kaarle XII miehineen yllätettiin leirissä kesken jumalanpalveluksen, tai toisen version mukaan hän oli valmistanut joukkonsa turkkilaisten tuloon valamalla miehiinsä rohkeutta. Kuvausten mukaan suurin osa ruotsalaisista antautui, mutta kuningas ja 40–50 uskollista jatkoivat puolustautumista vetäytyneinä Kaarlen taloon. Osmanit sytyttivät kiviseinäisen talon puukaton palamaan ja hyökkäsivät sisään. Kaarlen kerrotaan taistelleen hurjasti juosten huoneesta huoneeseen jaelleen iskuja ympäriinsä. Toisissa versioissa hän ryntäsi ulos taistelemaan piirittäjiä vastaan, kun tuli ja savu kävivät kestämättömiksi. Taisteltuaan aikansa kuningas oli sitten kompastunut ja menettänyt tajuntansa tai hänen päälleen oli hypännyt joukko turkkilaisia. Yhteenotossa kerrotaan kuolleen vain muutaman ruotsalaisen, kun puolestaan osmaneja olisi kaatunut joukoittain. Yksityiskohdista, vahvuuksista ja kaatuneiden lukumääristä on vaikea sanoa mitään varmaa, sillä hurjasti liioiteltuja kuvauksia ovat edellä mainittujen lisäksi antaneet muun muassa lordi Byron ja Voltaire, joka muuten tuntuu suhtautuneen Kaarleen kriittisesti. Voltairen kirjoittaman elämäkerran persiankielisen laitoksen kuvituksessa Kaarle lyö yhdellä iskulla neljä vastustajaa kuoliaaksi. Hänen mielikuvissaan Kaarlen talon täytyi olla suuri ja siinä täytyi olla runsaasti ikkunoita, sillä hänen mukaansa ruotsalaiset ampuivat musketeillaan ikkunoista kaksisataa muslimia vain neljännestunnin puolikkaassa. Kaarle itse muisteli myöhemmin tappaneensa koko välikohtauksen aikana ehkä kolme.[31][32][33][34] Joka tapauksessa Kaarle pidätettiin ja kuljetettiin arestiin Didymoteichoon, jossa sulttaanin oli helpompi pitää häntä silmällä.[6][30] Lainasana kalabaliikki on tullut ruotsin ja myös suomen kieleen juuri tämän tapauksen seurauksena.[7]

"Kiinteä omaisuus -Kaarlen" ulkomaanvelka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. syyskuuta 1714 Kaarle XII, jota Turkissa kutsutaan nimellä "Demirbaş Şarl",[35] "Kiinteä omaisuus -Kaarle" päästettiin vihdoin paluumatkalle Ruotsiin. Kaarle otti turvakseen muutaman luotettunsa ja ratsasti kaksi viikkoa noin 150 kilometrin päivävauhtia kunnes pääsi turvaan kotimaahansa. Kutsumanimi Demirbaş Şarl on joskus hyväuskoisesti käännetty "rautapääksi", sillä sana demir tarkoittaa rautaa ja baş päätä. Yhdyssana demirbaş tarkoittaa kuitenkin kiinteää omaisuutta ja juontuu metallisissa kolikoissa olevista hallitsijoiden päistä. Osmanien antama nimitys johtui siitä, että hänen viisi vuotta kestäneen vierailunsa kulut ja ylöspito rahoitettiin valtion kiinteää omaisuutta vastaan. Kaarle, joka asui tuon ajan Moldovan Benderissä (nyk. Tighina), velkaantui vierailun aikana valtion lisäksi myös pankeille, rahanlainaajille ja kauppiaille.[36]

Osmanit odottivat maltillisesti, mutta rahoja ei koskaan kuulunut. Kaarlekin kuoli Norjassa 1718 kesken sotaretkeään näkemättä koskaan suuren Pohjan sodan loppua. Sitten vuonna 1728 suurvisiiri Nevşehirli Damat İbrahim pašša päätti lähettää lähettiläs Kozbecki Mustafa Agan valtiovierailulle perimään saatavia. Mustafa Aga oli korkea-arvoisin vieras, joka ikinä oli saapunut Ruotsiin. Hänen kuvansa maalautettiin ja hänet otettiin joka paikassa ystävällisesti vastaan, mutta Mustafa Aga palasi kotiinsa tyhjin käsin kaikesta juhlinnasta ja vakuutteluista huolimatta. Osmanit odottivat jälleen viisi vuotta, eikä rahoja vieläkään kuulunut. He lähettivät toisen lähettilään, Chelebizade Said Mehmed Efendin. Hänen vierailunsa sujui samoissa merkeissä, ja myös hänen muotokuvansa maalautettiin. Rahoja ei nytkään saatu noin vain, mutta pysyviksi muodostuneiden diplomaattiyhteyksien ansiosta maksuja alkoi tipahdella osmanien kassaan, kunnes vuonna 1789 Ruotsi lainasi osmaneilta miljoona kuruşia lisää tuolloista Venäjää vastaan käytyä Kustaa III:n sotaa varten.[36]

Turkin ja Venäjän välit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jean-Marc Nattierin aikalaismuotokuvamaalaus Pietari Suuresta.

Vaikka Pietari oli käytännössä säästynyt suurilta menetyksiltä, tappiota ja seuranneita rauhanehtoja pidettiin kuitenkin maalle häpeällisinä. Prutin rauha oli Venäjälle yksipuolisin maan solmima rauhansopimus sitä edeltävänä ja seuranneena vuosisatana. Sopimusta seurasikin kiistoja, riitoja ja uhkauksia, ja lopullinen Edirnen sopimuksena tunnettu sopimus allekirjoitettiin 5. kesäkuuta 1714, jolloin Osmanien valtakunta erkani suuresta Pohjan sodasta.[2][1][30] Osmanit antoivat myös Pietarille oman kutsumanimensä: "Deli Petro", "Hullu-Pietari".[37]

Pietari jatkoi armeijansa uudistamista Prutin jälkeen. Hän erotti hävityn taistelun jälkeen neljä ulkomaista kenraalia, kuusi everstiä ja 45 alempaa upseeria.[16]

Venäläiset sotivat osmaneja vastaan Krimin omistuksesta ja Mustanmeren herruudesta seuraavan kerran Venäjän–Turkin sodassa 1735–1739, joka myös päättyi osmanien voittoon. Taas vuosina 1768–1774 käydyssä Venäjän–Turkin sodassa venäläiset saavuttivat viimein tavoitteensa. Tuolloin solmitun Kutšuk Kainardžin rauhan allekirjoittamisen ajankohdaksi sotamarsalkka Pjotr Rumjantsev valitsi huolellisesti saman päivämäärän, joka oli merkitty Prutin rauhan solmimispäiväksi.[38]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prutjokea Stănileștin alueella.
  • Aksan, Virginia H.: Ottoman Wars 1700–1870. Pearson Education, 2007. ISBN 0582308070
  • Anisimov, Evgeniĭ Viktorovich: The Reforms of Peter the Great: Progress through Coercion in Russia. (käännös englanniksi John T. Alexander) M E Sharpe, 1993. ISBN 1563240483
  • Anisimov, Evgeniĭ Viktorovich: Five Empresses: Court Life in eighteenth-century Russia. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 0275984648
  • Bain, R. Nisbet: Charles XII. READ BOOKS, 2008. ISBN 1443724718
  • Bergquist, Lars: Swedenborg's Secret. The Swedenborg Society, 2005. ISBN 0854481435
  • Black, Jeremy: Warfare in the Eighteenth Century. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36212-3
  • Browning, Oscar: Charles XII of Sweden. READ BOOKS, 2008 (1. p. 1899. ISBN 1409796507
  • Creasy, Edward Shepherd: History of the Ottoman Turks from the Beginning of their Empire to the Present Time (Chiefly founded on von Hammer). Richard Bentley, Lontoo, 1856. Teoksen verkkoversio.
  • Davis, Fanny: The Ottoman Lady: A Social History from 1718 to 1918. Greenwood Publishing Group, 1986. ISBN 0313248117
  • Englund, Peter: Pultava. WSOY, 1988. ISBN 951-884-011-3
  • Giuliano, Cheryl Fallon: Ode to Napoleon Buonaparte and Don Juan Canto VIII and stanzas from III and IX. Taylor & Francis, 1997. ISBN 0815311486
  • Grimberg, Carl: A History of Sweden. READ BOOKS, 2007 (1.p. 1935). ISBN 1406709336
  • Houtsma, M Th; Arnold, T W; Wensinck, A. J. (toim.): E.J. Brill's First Encyclopaedia of Islam, 1913-1936. Brill, 1996 (1. p. 1916-36). ISBN 9004097961
  • Imber, Colin; Kiyotaki, Keiko; Murphey, Rhoads: Frontiers of Ottoman Studies: State, Province, and the West vol. 2. I. B. Tauris, 2005. ISBN 1850436649
  • Karasu, T. Byram: Of God and Madness. Rowman & Littlefield, 2007. ISBN 0742559750
  • Longley, David: Imperial Russia 1689–1917. Longman, 2000. ISBN 0-582-31990-0
  • Parry, Vernon J.; Cook, M. A.: A History of the Ottoman Empire to 1730. CUP Archive, 1976. ISBN 0521099919
  • Phillips, Edward J.: The founding of Russia's navy: Peter the Great and the Azov Fleet, 1688-1714. Greenwood Publishing Group, 1995. ISBN 0313295204
  • Schoolfield, George C.: Young Rilke and His Time. Boydell & Brewer, 2008. ISBN 1571131884
  • Setton, Kenneth Meyer: Venice, Austria, and the Turks in the seventeenth century. DIANE Publishing, 1991. ISBN 0871691922
  • Shaw, Stanford J.: History of the Ottoman Empire and modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0521291631
  • Siegel, Dina; Bunt, Henk van de; Zaitch, Damián: Global organized crime. Springer, 2003. ISBN 1402018185
  • Warnes, David: Venäjän tsaarit. (Kaikki venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin (suom. Kari Klemelä)) Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4313-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Anisimov 1993, s. 123–136.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Aksan, s. 75, 90–98.
  3. ↑ a b E.J. Brill's...(1987 painos, vol. 6), s. 992.
  4. ↑ Jean K. Berger: Pruth River, Campaign and Treaty of[vanhentunut linkki] Viitattu 10.8.2009
  5. ↑ Englund, s. 226–248.
  6. ↑ a b Bergquist, s. 49–50.
  7. ↑ a b c d Romanian suurlähetystö, Helsinki: Suomalaisten ja romanialaisten kontaktit menneinä aikoina. Internet archive. Julkaistu aiemmin sivustolla helsinki.mae.ro. Viitattu 15.5.2017
  8. ↑ Creasy, s. 110–118.
  9. ↑ Creasy, s. 112.
  10. ↑ Davis, s. 9.
  11. ↑ Shaw, s. 229.
  12. ↑ E.J. Brill's...(1987 painos, vol. 7), s. 294.
  13. ↑ Brill's Encyclopaedia of Islam, new edition, 1986. vol. V Khe-Mahi, s. 262–263.
  14. ↑ a b c Houtsma, Arnold, Wensinck, s. 691–692.
  15. ↑ Setton, s. 419–422.
  16. ↑ a b c d e Longley, s. 35, 229.
  17. ↑ a b c Parry, Cook, s. 206.
  18. ↑ a b c d e f g Phillips, s. 106–112.
  19. ↑ a b c Bain, s. 199–206.
  20. ↑ a b Creasy, s. 117–121.
  21. ↑ a b c Black, s. 65.
  22. ↑ Kuruş oli osmanien rahayksikkö, jonka länsimainen nimitys on piasteri. Altin oli kultaraha, jonka arvo oli lyöntierästä riippuen määritelty, mutta se oli arvokkaampi kuin kuruş.
  23. ↑ Warnes, s. 105.
  24. ↑ Shaw, s. 230–231.
  25. ↑ a b c Anisimov 2004, s. 17–21.
  26. ↑ Siegel, Bunt, Zaitch, s. 82.
  27. ↑ Teoksia kuten Murat Sertoglu: Baltaci Mehmet Pasa ve Katerina; Ali Kadri Anit: Baltacı ve Katerina; Gülay Sarı, Vala Nurettin, Etkin Yayınları: Baltacı ile Katerina, Istanbul 2005. ISBN 9756391073
  28. ↑ Karasu, s. 49.
  29. ↑ a b Shaw, s. 229–231.
  30. ↑ a b c Shaw, s. 231.
  31. ↑ Giuliano, s. 201.
  32. ↑ Browning, s. 270–280.
  33. ↑ Grimberg, s. 235–236.
  34. ↑ Schoolfield, s. 382–383.
  35. ↑ Demirbaş Şarl, Paslanmış Osmanlılar Dünya Tarihi. Artikkeli ilmestynyt NTV Tarih-lehdessä heinäkuussa 2009. Viitattu 15.5.2017
  36. ↑ a b Imber, Kiyotaki, Murphey, s. 53–59.
  37. ↑ Ukrainian Congress Committee of America: The Ukrainian Quarterly (nide 10), s. 155. Ukrainian Congress Committee of America, 1954.
  38. ↑ Creasy, s. 127–129.


Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan väliset sodat
1500-luku

Astrahanin sotaretki 1569
Krimin kaanikunnan tukijana: Venäjän-Krimin sodat · Venäjän–Krimin sota (1552–1576)

1600-luku

Venäjän–Turkin sota (1676–1681) · Suuri Turkin sota (1683–1699)

1700-luku

Venäjän–Turkin sota (1710–1711) · Venäjän–Turkin sota (1735–1739) · Venäjän–Turkin sota (1768–1774) · Venäjän–Turkin sota (1787–1792)

1800-luku

Venäjän–Turkin sota (1806–1812) · Kreikan vapaussota (1821–1829) · Venäjän–Turkin sota (1828–1829) · Krimin sota (1853–1856) · Turkin sota (1877–1878)

1900-luku

Kaukasuksen rintama (1914–1917) (osana ensimmäistä maailmansotaa) · Neuvosto-Venäjän–Turkin sota (1917–1918) (osana Venäjän sisällissotaa)

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Venäjän–Turkin_sota_(1710–1711)&oldid=21683225”