Tämä on hyvä artikkeli.

Jatkosodan hyökkäysvaihe

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Jatkosodan hyökkäysvaihe
Osa jatkosotaa
Suomalaiset ylittämässä vanhaa rajaa
Suomalaiset ylittämässä vanhaa rajaa
Päivämäärä:

25. kesäkuuta – 8. joulukuuta 1941

Paikka:

Neuvostoliitto:
Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta
Venäjän neuvostotasavalta
- Leningradin alue
- Murmanskin alue
- Vologdan alue

Casus belli:

Operaatio Barbarossa

Lopputulos:

Suomalaiset valtasivat takaisin menettämänsä alueet ja etenivät Syvärille ja Ääniselle

Osapuolet

 Suomi
 Saksa

 Neuvostoliitto

Komentajat

Suomi Gustaf Mannerheim
Saksa Nikolaus von Falkenhorst

Neuvostoliitto Kliment Vorošilov
Neuvostoliitto Georgi Žukov
Neuvostoliitto Valerian Frolov[1]

Vahvuudet

Suomalaisia sodan alussa noin 540 000[2], saksalaisia noin 50 000[3]

Sodan alussa 360 000 sotilasta[4]

Tappiot

26 355 kaatunutta,
miltei 50 000 haavoittunutta[5]

Kokonaistappiot 230 000,[6]
joista vankeja yli 50 000[7]

Jatkosodan taistelut
Jatkosodan hyökkäysvaihe (1941)
Operaatio Hopeakettu • Pohjois-Suomi • Itä-Karjala • Karjalankannas • Laatokka • merisotatoimet • ilmasotatoimet
Asemasotavaihe (1941–1944)
Itä-Karjalan partisaanitaistelut 1942
Sodan loppuvaihe (1944)
Kannaksen suurhyökkäys • Tali-Ihantala • Suurhyökkäys Syväriltä • Suurhyökkäys Maaselästä • Ilomantsin taistelu

Jatkosodan hyökkäysvaihe, myös vuoden 1941 kesäsota[8] tai jatkosodan etenemisvaihe, on toisessa maailmansodassa Suomen rintamalla käytyjen sotatoimien nimitys vuonna 1941. Vastakkain olivat Suomi ja Saksa yhdessä Neuvostoliittoa vastaan. Sotatoimet ajoittuivat 25. kesäkuuta ja 8. joulukuuta 1941 väliselle ajalle. Hyökkäysvaiheen tapahtumat johtivat asemasotavaiheeseen ja lopulta puna-armeijan suurhyökkäyksiin Karjalankannaksella, Itä-Karjalassa ja Petsamossa. Suomalaisten hallitsemalla rintamaosalla hyökkäysvaihe jakautui kolmeen päävaiheeseen:

  1. Laatokan Karjalan valtaus
  2. Karjalankannaksen valtaus
  3. Itä-Karjalan valtaus

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen puolustusvoimien tehtävä oli alusta asti hyökkäyksellinen. Tavoitteina oli vallata talvisodan rauhassa menetetyt alueet ja suuri osa Itä-Karjalasta eräänlaisena hyvityksenä.[4] Suomalaiset valloittivat kesän aikana Laatokan-Karjalan ja Karjalankannaksen. Tämän jälkeen Puna-armeijan pääesikunta Stavka toi Suomen rintamalle lisää joukkoja ja Itä-Karjalan valtaaminen vaati enemmän uhreja. Joulukuun alkupuolella Mannerheim lopetti hyökkäyksen ja sodassa alkoi asemasotavaihe.

Hyökkäysvaiheessa kaatui tai katosi 26 355 suomalaista ja haavoittuneita oli melkein 50 000.[5] Neuvostojoukkojen tappioita ei osata sanoa. Kuitenkin yli 50 000 puna-armeijan sotilasta joutui suomalaisten vangiksi.[7] Hyökkäysvaihetta seurasi asemasotakausi, joka päättyi kesällä 1944 puna-armeijan aloittaessa suurhyökkäyksensä ensin Kannaksella ja sitten Itä-Karjalassa.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941 ja Operaatio Barbarossa

Jatkosodan hyökkäysvaihe oli monien suomalaisten mielestä hyvitys talvisodan tappioista. Hyökkäysvaiheen alussa suomalaiset olivat lähes yksimielisiä siitä, että menetetyt alueet oli vallattava takaisin.[9] Poliittiset motiivit hyökkäykselle vaihtelivat. Suomessa näytti vallitsevan poliittinen yksimielisyys siitä, että välirauhassa pakkoluovutetut Karjalan alueet oli saatava takaisin. Suomen Kommunistinen Puolue oli heikkouden tilassa muodostettuaan Terijoen hallituksen ja virallisen puheenjohtajan Arvo Poika Tuomisen pitäessä sotaa oikeutettunalähde tarkemmin?. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran edeltäjästä ei ollut tullut laajaa joukkojärjestöä.[10] Sodanvastaiset voimat olivat suhteellisen hiljaa tai pakenivat jopa käpykaarteihin. Sodan alkaessa turvasäilöön vangittiin kuitenkin useita satoja kommunisteiksi epäiltyjä henkilöitä.

Hyökkäys vanhan rajan yli oli monimutkaisempi, sillä moni suomalaispoliitikko ja sotilas vastusti etenemistä Itä-Karjalaan.[11] Lisäksi Britannia ja Yhdysvallat olivat uhanneet välien katkaisulla, jos suomalaiset etenisivät katkaisemaan strategisesti tärkeän Muurmannin radan.[12] Joukkojen keskuudessa kieltäytymisiä alkoi ilmetä melko pian vanhan rajan ylityksen jälkeen. Tilanteiden yli päästiin uhkailuin ja lupauksin.[13] Sodan alussa oli miehistön keskuudessa syntynyt mielikuva lyhyestä sodasta. Kun vanha raja ylitettiin alkoi joukkojen keskuudessa ilmetä tyytymättömyyttä. Tämän vaimentamiseksi jotkut upseerit lupailivat muun muassa Itä-Karjalan maiden jakamista rintamamiehille. Asia herätti kiusallista huomiota, ja lupauksista käskettiin lopulta pidättäytyä.[13]

Virallisesti Suomen tavoitteena oli siirtää taistelut mahdollisimman lyhyille rintamalinjoille, mikä edellytti järvikannasten haltuunottoa. Suomi ilmoitti käyvänsä Neuvostoliittoa vastaan Saksasta erillistä sotaa, mitä demonstroitiin sillä, ettei Leningradia vastaan ryhdytty minkäänlaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi suomalaisia lentäjiä oli kielletty lentämästä Leningradin ylle.[9] Tästä huolimatta monissa piireissä toivottiin kuitenkin Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ja valmisteluja tällaiseen tehtiinkin. Toisena vaihtoehtona oli, että Itä-Karjalaa voitaisiin käyttää ”vaihtorahana” rauhankonferenssissa, jonka toivottiin päättävän sodan.

Joukkojen ryhmitykset ja tehtävät jatkosodan alla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jatkosodan ryhmitysalueet heinäkuun alussa 1941. Saksalaiset hyökkäsivät Petsamon suunnalla 29. kesäkuuta ja suomalaiset hyökkäsivät Suomussalmen ja Kuusamon suunnalta 1. heinäkuuta.

Karjalankannas ja Pohjois-Karjala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannaksen tasalla oli puolustukseen ryhmittyneinä kaksi suomalaista armeijakuntaa: Suomen IV ja II armeijakunta. Niillä oli käytössään yhteensä seitsemän divisioonaa. IV AK oli ryhmittynyt rajan pintaan Suomenlahti–Imatra-välille ja II AK Imatra–Pyhäjärvi-välille. Puna-armeijalla oli Karjalankannaksen suojana 23. armeija (23.A), johon kuului kaksi armeijakuntaa (L AK ja XIX AK). Jalkaväkidivisioonia oli neljä (123.D, 43.D, 115.D ja 142.D) ja 198. moottoroitu jalkaväkidivisioona (198. MtD)[2]

Pohjois-Karjalassa oli ryhmitettynä kaksi armeijakuntaa ja yksi tilapäisyhtymä. Miehiä oli kaikkiaan noin 100 000 ja niillä oli puolustustehtävä. Etelämpänä VII armeijakunta oli ryhmittynyt Pyhäjärvi–Värtsilä-välille, VI armeijakunta Värtsilä–Ristikangas ja Ryhmä Oinonen (Ryhmä O tai RO) Ristikangas–Hattuvaara (Ryhmä O:n hyökkäysryhmitys karttana[vanhentunut linkki]). Puna-armeijalla oli Laatokan Karjalan suojana 7. armeija, johon kuului kolme divisioonaa. Kaksi niistä (168. D ja 71.D) oli etulinjassa ja 237. divisioona[14] reservissä.

Ilomantsin pohjoispuolelta aina Lentuaan asti rintamavastuussa oli suoraan Päämajan alainen 14. divisioona. Se oli muiden suomalaisyksiköiden lailla ryhmitetty puolustukseen. Neuvostoliittolainen 54. divisioona irrotti jalkaväkirykmentti 337:n suomalaisia vastaan.[2]

Kainuu ja Lappi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941

Kainuu ja sitä pohjoisemmat alueet olivat Saksan Norjan-armeijan alaisia, joilla kaikilla joukoilla oli hyökkäystehtävä. Lentua–Kuusamo-alueen välille oli ryhmittynyt suomalainen III armeijakunta, johon kuului yksi (3. D) divisioona. Armeijakunnan tehtävänä oli operaatio Hopeakettu eli turvata saksalaisten eteläinen sivusta ja hyökätä Uhtuan ja Kiestingin kautta Vienanmerelle. Pääosa neuvostoliittolaisen 54. divisioonan joukoista oli tällä suunnalla.

Sallassa oli hyökkäysryhmityksessä Saksan XXXVI armeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa: 169. divisioona, SS-taisteluryhmä Nord ja suomalainen 6. divisioona. Armeijakunnan tehtävänä oli operaatio Napakettu eli vallata Salla ja edetä Kantalahteen. Puna-armeijalla oli Sallan suunnassa 42. armeijakunta, johon kuului kaksi jalkaväkidivisioonaa (122.D ja 104.D) ja yksi panssaridivisioona.[2] Täten neuvostoliittolaisilla ja saksalaisilla oli tällä rintaman osalla yhtä vahvat voimat.

Petsamossa oli hyökkäysvalmiina saksalainen Vuoristoarmeijakunta Norja, jolla oli kaksi divisioonaa ja eteläisellä sivustalla suomalainen pataljoona. Tehtävänä olivat operaatio Renntier ja operaatio Platinakettu eli turvata Petsamon nikkeli ja edetä Murmanskiin. Puna-armeijalla oli Murmanskin suojana 14. armeija, johon kuului kaksi divisioonaa (52.D ja 14.D).[2]

Sota alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa salasi Suomelta oman hyökkäyssuunnitelmansa operaatio Barbarossan ja keskusteluja Suomen kanssa käytiin siltä hypoteettiselta pohjalta, että Venäjä hyökkää jälleen Suomen kimppuun. Saksan tarkoitus oli neuvotteluissa Suomen kanssa kertoa mahdollisimman vähän hyökkäyssuunnitelmasta siten, ettei suunnitelmasta kokonaisuutena mainita ja mahdolliset hyökkäyksetkin ovat osa puolustussuunnitelmaa.[15] Toukokuun puolivälissä 1941 Saksan ulkoministeriö tiedusteli suomalaisten toiveista Neuvostoliiton kanssa käynnissä olevissa neuvotteluissa. Vastauksessa, joka laadittiin 30. toukokuuta kokouksessa tasavallan presidentin luona, Suomi toivoi neuvottelujen johtavan maan itsenäisyyden takaamiseen sekä elintarvikehuollon ja raaka-aineiden tuonnin turvaamiseen.[16] Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan ja osallistumaan Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen.[17]

10. kesäkuuta 1941 saapui saksalaiseversti Erich Buschenhagen Helsinkiin. Hänen tehtävänään oli toisaalta käydä neuvotteluja mahdollisen yhteistoiminnan käytännöllisistä yksityiskohdista, siltä varalta että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ja toisaalta saada takeita siitä, että Suomi tulisi sotaan mukaan Saksan liittolaisena. Mannerheim esitteli asian tasavallan presidentille, joka ilmoitti että Suomi oli päättänyt pysyä puolueettomana, mikäli sitä vastaan ei hyökättäisi. Mannerheim ilmoitti tämän eversti Buschenhagenille.[18]

Saksalaisjoukkojen siirto Pohjois-Suomeen hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 miestä, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000–9 000 miehen vahvuisen divisioonan ajoneuvokolonnan ohimarssi kesti 10 tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 miehen vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, mistä ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[19]

Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta. Armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Luftwaffen lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta,[20][21] ja valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin. Saksalaisten esikuntaan määrättiin jo 16. kesäkuuta yhteysupseeriksi eversti Oiva Willamo, ja hänen alaisuuteensa muodostettiin joulukuussa Rovaniemelle Yhteysesikunta Roi[22].

21.–22. kesäkuuta saksalaiset laskivat Itämeren poikki Memelistä Gotlannin eteläkärkeen kolme miinoitetta (Wartburg 1, 2 ja 3), jossa kussakin oli 500 miinaa ja 600 raivausestettä, APOLDA-kentät Örön ja Hiidenmaan välille (yhteensä 581 miinaa ja 673 raivausestettä) ja Corbetha-kentät (yhteensä 400 miinaa ja 700 raivausestettä) Tammisaaren ja Paldiskin välille. Suomi laski omat defensiiviset miinoitteensa aluevesiensä sisällä aloittaen jo illalla 21. kesäkuuta ja jatkaen laskua 23. kesäkuuta asti.[23] 22. kesäkuuta 1941 Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan operaatio Kilpapurjehduksessa.[4]

Päiväkäskyssään 22. kesäkuuta Adolf Hitler sanoi näin: ”Im Verein mit finnischen Kameraden stehen die Kämpfer des Siegers von Narvik am nördlichen Eismeer. Deutsche Divisionen unter dem Befehl des Erobers von Norwegen schützen gemeinsam mit den finnischen Boden” (suom. yhdessä suomalaisten toverien kanssa seisovat Narvikin voittaneet taistelijat pohjoisella Jäämerellä. Norjan valloittajan johdossa olevat saksalaiset divisioonat suojaavat yhdessä marsalkkansa johtamien suomalaisten vapaussankarien kanssa Suomen aluetta).[24]

Neuvostoliiton Pohjoinen laivasto ja 14. armeija saivat 22. kesäkuuta käskyn pommittaa viholliskohteita Petsamon ja Kirkkoniemen alueella.[25] Kesäkuun 22. päivän aamulla Neuvostoliitto ryhtyi hyökkäykseen Suomen alueelle pommittaen ja tulittaen puhtaasti suomalaisia kohteita. Klo 6.05 aamulla sanottuna päivänä Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat suomalaisia panssarilaivoja Sottungan luona, klo 6.15 Alskärin linnaketta Turun saaristossa, klo 6.45 suomalaisia kuljetusaluksia Korppoon luona ja klo 7.55 Puna-armeijan tykistö avasi tulen Hangon vuokra-alueelta ampuen Porsöhön, Storholmaan ja mantereelle. Samana päivänä avattiin Hirsilammen luona, noin 14 km Imatran itäpuolella, Neuvostoliiton alueelta tuli suomalaisia rajavartioita kohden ja Pummangista Petsamossa ammuttiin useita kymmeniä tykinlaukauksia merellä kulkenutta suomalaista laivaa kohti. Näiden puolueettomuudenloukkausten johdosta ulkoministeri Witting esitti kesäkuun 22. päivänä Neuvostoliiton lähettiläälle ministeri Orloville vastalauseen pyytäen selitystä. Ministeri Orlov lupasi kääntyä hallituksen puoleen, mutta pyydettyä selitystä ei koskaan saatu.[26]

Ulkoasiainkomissaari Molotov väitti kesäkuun 22. päivänä pitämässään puheessa, että Suomesta käsin olisi hyökätty Neuvostoliittoon. Suomen hallitus ilmoitti Neuvostoliiton lähetystöille, ettei mitään tällaisia hyökkäyksiä ollut tapahtunut sen paremmin Suomen puolustusvoimien kuin kenenkään muunkaan taholta. Suomalaisten selvitysten mukaan suomalaiset lentovoimat eivät olleet tehneet mitään hyökkäyksiä tai lentoja Neuvostoliiton alueelle. Lisäksi ne saksalaiset koneet, jotka olivat pommittaneet Pietaria ja Kronstadtia ja joiden neuvostoliittolaiset olivat väittäneet tulleen Suomen lentokentiltä, olivat tehneet hyökkäyksensä Itä-Preussista.[27]

25. kesäkuuta 1941 Neuvostoliitto aloitti laajamittaiset pommitukset suomalaisia kaupunkeja vastaan. Venäläislähteiden mukaan ensimmäinen hyökkäys olisi alkanut kyseisenä päivänä kel­lo 4 ja siihen olisi ottanut osaa kaikkiaan 263 pommikonetta ja 224 hävittäjää.[28] Pommituskohteina oli kymmenkunta Etelä- ja Keski-Suomen kaupunkia ja teollisuuskeskusta kuten Helsinki, Turku, Kotka, Porvoo, Heinola, Varkaus ja Lahti sekä suomalaisia lentotukikohtia. Päivän ilmataisteluissa suomalaiset ampuivat 27 viholliskonetta alas. Omia koneita ei menetetty.[29]

Suomen hallitus joutuikin 25. kesäkuuta toteamaan eduskunnalle, että maa oli sodassa. Saksalaisille annettiin samana päivänä virallinen oikeus aloittaa tiedustelu ja lentotoiminta Suomen alueelta.[30]

Päämaja alisti Suomen III armeijakunnan hyökkäykseen valmistuvan Saksan Norjan armeijan alaisuuteen 15. kesäkuuta 1941.[31] Vaikka armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo sai AOK Norwegenin operaatio-ohjeet, hän siirsi ne toistaiseksi syrjään ja antoi 17. kesäkuuta armeijakuntansa puolikkaalle (6. divisioona erillistehtävässä) ryhmityskäskyn puolustusta varten[32]. Saksalaisten aloitettua sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 (operaatio Barbarossa) Siilasvuo antoi 24. kesäkuuta 1941 joukoilleen käskyn valmistautumisesta taistelutoimintaan[33]. Samanaikaisesti puolustusvalmistelujen jatkamisen kanssa saivat pataljoonat tehtäväksi tiedustella hyökkäysvalmiusasemia. Petsamon saksalaisdivisioonat aloittivat hyökkäyksen kohti Murmanskia 29. kesäkuuta. Suomen III armeijakunnan hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta. Hyökkäys suoritettiin kahteen suuntaan Kiestingin kautta Louheen ja Uhtuan kautta Vienan Kemiin.

Suomen joukkojen pisin eteneminen jatkosodan aikana.

Laatokan Karjalan valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Laatokan Karjalan valtaus 1941
Suomalaiset ylittämässä vanhaa rajaa

Karjalan armeija aloitti hyökkäyksensä 10. heinäkuuta. Suomalaiset saivat läpimurron Korpiselällä 10.–11. heinäkuuta. VI AK eteni kahdessa viikossa Korpiseliltä Jänisjärven kautta Laatokan rannalle Koirinojan kohdalle katkaisten Pohjoisen rintaman joukot ja 7. armeijan kahtia. Koirinojalta armeijakunta jatkoi Laatokan rantatietä vanhalle valtakunnan rajalle ja sen ylikin. Salmin kirkonkylästä ja Viteleestä taisteltiin ankarasti. Viteleen valtauksen jälkeen osasto Lagus eteni Tuuloksenjoelle. Suomen marsalkka Mannerheim pysäytti hyökkäyksen 23. heinäkuuta mahdollisen sivustauhan takia, koska VII AK:n ja Ryhmä O:n hyökkäykset olivat pysähtyneet miltei alkuunsa. Suomalaiset kaivautuivat asemiin ja venäläisten vahvennukset aloittivat Vieljärvellä vastahyökkäykset, jotka kestivät elokuun alulle saakka. Pohjoisessa Ilomantsin suunnalla hyökkäys sai Suomen sisällissodan piirteitä, kun Ryhmä O:ta oli vastassa karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista kommunisteista muodostettu puna-armeijan JR 126, joka kuului 71. Divisioonaan. Jalkaväkirykmentti oli alun perin kuulunut Terijoen hallituksen muodostamaan Suomen Kansanarmeijaan.[34] Hyökkäyksen pysähtymisen syynä oli neuvostojoukkojen sitkeä vastarinta ja maaston hyväksikäyttö.[34]

Karjalankannaksen valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Karjalankannaksen valtaus 1941
Kaatuneita puna-armeijan sotilaita Porlammin–Sommeen motista

Ennen suomalaisten päähyökkäystä oli jo 30. kesäkuuta Suomen 2. divisioona aloittanut paikallisen hyökkäyksensä Tyrjässä[35]. Elokuun alussa II armeijakunta aloitti hyökkäyksensä puhdistaakseen rajan, Laatokan välisen alueen ja koko Itä-Kannaksen neuvostojoukoista. Tyrjässä saatiin läpimurto ja suomalaiset etenivät Laatokalle 11. elokuuta mennessä katkaisten Sortavalan suunnan venäläisjoukkojen yhteyden Karjalankannakselle. Kilpolansaariin jäi mottiin kaksi Puna-armeijan divisioonaa, jotka kuitenkin pääsivät livahtamaan karkuun (”vesiperämotit”). Neuvostojoukot suorittivat vastahyökkäyksen Käkisalmen suunnalla, mutta se torjuttiin ja eteneminen jatkui. Armeijakunnan kärkijoukot ylittivät 18. elokuuta Vuoksen Hopeasalmen kohdalta tehden ison sillanpään vastarannalle.

Suomalaiset etenemässä kohti Rautjärveä elokuussa 1941.
Viipurin valtausparaati 31. elokuuta 1941.

21. elokuuta IV armeijakunta aloitti hyökkäyksensä puhdistaen rajan ja Viipurinlahden välisen alueen kahdessa päivässä. 24. elokuuta 8. divisioonan joukot ylittivät Viipurinlahden katkaisten Leningrad–Viipuri-maantien. Neuvostojoukkojen johto käsitti saarrostusuhan ja se antoi käskyn vetäytymisestä, mutta se annettiin liian myöhään. IV ja II armeijakuntien joukot motittivat Viipurista vetäytyneet kolme neuvostodivisioonaa Porlammen–Sommeen alueelle (Porlammen–Sommeen motti). Motti oli Suomen sotahistorian suurin. Joukkoja oli kuitenkin liian vähän pitämään motti täysin kasassa, ja osa venäläisistä pakeni Koiviston saarille elokuun loppuun mennessä. Puna-armeijan miehistötappiot olivat suuret; yli 9300 jäi vangiksi ja suomalaiset hautasivat yli 7500 vihollisen kaatunutta[36]. Raskaan kalustonsa venäläiset joutuivat pääosin jättämään[36]. Viipuri vallattiin motin alussa ja valtausparaati järjestettiin 30. elokuuta. Itse kaupungissa ei taisteltu. Elokuun loppuun mennessä suomalaisjoukot olivat vanhan valtakunnan rajan tuntumassa.

Syyskuun alussa IV, II ja I armeijakunta saavuttivat vanhan rajan ja ylittivät sen. Hyökkäys pysäytettiin 9. syyskuuta Leningradin uloimman puolustuslinjan eteen linjalle Suomenlahti–Valkeasaari–Ohta–Rajajoki–Lempaala–Laatokka ja suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen.

Itä-Karjalan valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Itä-Karjalan valtaus 1941

Laatokan Karjalassa Päämaja järjesti suoraan alaisekseen I armeijakunnan, jonka tehtävänä oli Sortavalan valtaus. II AK:n edetessä Laatokan rannalle I ja VII AK hyökkäsivät ja valloittivat Sortavalan 15. elokuuta. Kaupungin valtaukseen osallistui suomalaisten kaksi panssariautoa, mutta neuvostotykistö ampui ne käyttökelvottomiksi jo kahden tunnin päästä niiden saapumisen jälkeen.[37] Pohjoisessa Ryhmä O:n miehet valloittivat loput Laatokan Karjalasta edeten vanhan valtakunnan rajan yli. Tuuloksessa venäläisten vastahyökkäykset pitivät suomalaiset aloillaan. Samoihin aikoihin Karjalan armeijalle perustettiin oma radioasemansa, Aunuksen Radio.

Sotamuistomerkki Tässä pysäytettiin vihollinen Oštan Koromyslovossa, johon suomalaisten hyökkäys pysähtyi 1941

Karjalan armeijan yleishyökkäys alkoi 4. syyskuuta tavoitteena Syväri ja Petroskoi. VI armeijakunta eteni Aunukseen jo seuraavana päivänä ja Syvärille muutamaa päivää myöhemmin Kuuttilahti–Lotinapelto–Podporože-alueelle, johon se pysäytettiin ja ryhmitettiin asemasotaan. VII AK, joka eteni kohti Petroskoita, joutui kiivaisiin taisteluihin Prääsässä ja Pyhäjärvellä. Ryhmä O:n hyökkäys tyrehtyi jälleen alkuunsa. Syyskuun puoliväliin mennessä VI AK:n joukot olivat vallanneet Podporožen ja nimenneet sen Syvärinkaupungiksi. Pohjoisempana suomalaiset juuttuivat taisteluihin Prääsässä ja Porajärvellä. Syyskuun lopulla suomalaiset pääsivät läpimurtoon ja saivat vallattua koko Aunuksen. Pohjoisessa Ryhmä O eteni kymmenen kilometriä.

  Suomen valloittama alue laajimmillaan Itä-Karjalan eteläosassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla 1941–1944

Syyskuun alun jälkeen hyökkäysvaiheen painopiste oli Itä-Karjalassa. Heti 1. lokakuuta suomalaiset valtasivat Petroskoin, joka nimettiin tämän jälkeen Äänislinnaksi. Valtausta seuranneena päivänä Hitler lähetti Mannerheimille onnittelusähkeen.[35] Suomalaisjoukot jatkoivat pohjoiseen lähimpänä tavoitteenaan Kontupohjanlahti–Santalanjärvi–Pälläjärvi ja lopulta Seesjärvi–Karhumäki.

Lokakuussa 1941 Puna-armeija pysäytti Suomen asevoimien hyökkäyksen nelisen kilometriä niin talvisodan rauhassa menetettyihin alueisiin kuin Itä-Karjalaan kuulumattoman Oštan piirin Koromyslovon kylään, johon muodostui rintamalinja kesäkuuhun 1944 saakka.[38] Koromyslovosta noin neljä kilometriä etelään Simanovon kylässä suomalaisjoukot olivat kauempana Suomesta kuin koskaan toisessa maailmansodassa. Ne olivat melkein 300 km rajasta ja entisestä, talvisotaan saakka vallinneesta Tarton rauhan rajastakin (1920–1940) lähes 180 km itäkaakkoon sekä lähimpänä Moskovaa, n. 550 km:n päässä ja Syvärijoesta n. 20 kilometriä etelään. Hyökkäyksen vastapainona alkoivat venäläisten vastahyökkäykset Syvärillä, jossa taisteltiin kevääseen 1942 asti.

Suomalaisten hyökkäys alkoi hidastua neuvostojoukkojen vahvistusten ja talven tulon takia. Myös suomalaiset saivat vahvistuksia. Niistä huolimatta monet yksittäiset sotilaat kieltäytyivät jatkamasta eteenpäin. Tähän otettiin tiukka linja johdon taholta. Kontupohjan edessä VII AK joutui kiivaisiin taisteluihin marraskuuhun asti. Pohjoisempana suomalainen II AK, joka oli perustettu Karjalankannakselta saaduista vahvistuksista,[2] pääsi Seesjärvelle saaden yhteyden 14. divisioonan miehiin 26. lokakuuta.

Kontupohja vallattiin 2. marraskuuta mennessä ja neuvostojoukot vetäytyivät Maaselän kannakselle puolustusasemiinsa. 6. marraskuuta Mannerheim antoi Karjalan armeijalle käskyn ryhmittyä puolustukseen heti kun Poventsa olisi vallattu. Talven takia suomalaiset saivat läpimurron Perälahden alueella vasta 22. marraskuuta. Pian tämän jälkeen suomalaisjoukot päätyivät neuvostojoukkojen uuteen puolustustasaan, aivan Karhumäen eteen.

Karhumäki joutui suomalaisten haltuun 5. joulukuuta, josta he jatkoivat Poventsaan. Karhumäen taisteluissa kaatui 1500 suomalaista ja 8000 neuvostosotilasta[37] Yhdistynyt kuningaskunta julisti sodan Suomelle 6. joulukuuta Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin pyynnöstä, kun Suomi oli kieltäytynyt lopettamasta hyökkäystänsä Itä-Karjalassa. Käytännössä Suomen ja Ison-Britannian väliset sotatoimet jäivät vähäisiksi. Suomen kauppamerenkulku oli ollut pysähdyksissä jo kuukausia, ja ainoa englantilaisten taistelutoimi oli Petsamon sataman pommitus. Neuvostojoukot räjäyttivät Stalinin kanavan sulut suomalaisten saapuessa sinne 8. joulukuuta. Tulvan tuhot jäivät vähäisiksi. Samana päivänä suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen Maaselänkannakselle linjalle Seesjärvi–Maaselän asema–Krivi–Hiisjärvi–Voljärvi–Ääninen. Itä-Karjalan valtausoperaatio oli suoritettu päätökseen.

Muilta rintamilta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rintamatilanne joulukuussa 1941.
Pääartikkeli: Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941, operaatio Hopeakettu

Kuhmon suunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen 14. divisioona aloitti hyökkäyksensä 3. heinäkuuta 1941 tavoitteenaan Rukajärvi. Se valtasi jo 8. heinäkuuta Repolan ja kahden viikon taistelujen jälkeen Omelian jatkaen itään. Myöhemmin suomalaisdivisioona joutui kiivaisiin taisteluihin Ontrosenvaarasta kymmenen päivän ajaksi. Taistelun jälkeen divisioonan eteneminen oli hidasta. Se valloitti 11. syyskuuta Rukajärven kylän ja eteni Ontajoelle, minne venäläiset olivat tehneet voimakkaat puolustusasemat. Divisioonan hyökkäys pysäytettiin 17. syyskuuta.

Kainuun suunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valokuva panssarintorjuntakanuunasta Kiestingin suunnalta.

Suomen 3. divisioonan voimat jaettiin kahteen ryhmään sen aloittaessa hyökkäyksensä; Ryhmä J (JR 53) hyökkäsi kohti Louhea ja Ryhmä F (pääosa 3. divisioonasta) kohti Uhtuaa. 18. heinäkuuta Ryhmä J valtasi Sohjanan saaden vahvistuksia Sallasta saapuneesta SS-divisioona Nordista. Näiden edetessä kohti Kiestinkiä Ryhmä F:n hyökkäys pysähtyi peninkulman päähän Uhtuasta.

Ryhmä J valtasi 7. ja 8. elokuuta välisenä yönä Kiestingin ja jatkoi kohti Louhea. Sen hyökkäys pysähtyi 14 kilometriä Kiestingistä itään Puna-armeijan puolustusasemaan. Elokuun puolivälissä Ryhmä J:stä muodostettiin uusi divisioona: Divisioona J (DJ). Sen komentajaksi tuli eversti Väinö Palojärvi. Ryhmä F siirtyi etelämpänä Uhtuan suunnalla asemasotaan.

Elokuun lopussa syntyi ns. Kiestingin motti, jossa suomalainen rykmentti joutui venäläisten saartamaksi Kiestinki–Louhi-rautatielle. Joukot onnistuivat vetäytymään motista raskain tappion. Viimeistään silloin todettiin, ettei Louheen päästäisi vuoden 1941 aikana.

Hyökkäystavoitteet pohjoisella rintamanosalla.

Divisioona J aloitti uudelleen hyökkäyksensä kohti Louhea marraskuun alkupäivinä. Alkumenestyksen jälkeen Suomen ja Saksan pääesikunnat, jotka olivat tietämättömiä hyökkäyksen suunnittelusta, lopettivat sen ja joukot vedettiin takaisin. Ryhmä F:n alueella oli rauhallisempaa.

Sallan suunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Operaatio Napakettu

Sallassa Saksan XXXVI armeijakunnan hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta suurin toivein, mutta pysähtyi pian Sallan kirkonkylän valtauksen jälkeen. Saksalaiset kärsivät raskaita tappioita venäläisten vastarinnan takia. SS-taisteluryhmä Nordin joukkoihin levisi pakokauhu venäläisten pystyessä vielä vastahyökkäykseen. Koko hyökkäys keskeytettiin 10. heinäkuuta ja epäonnistunut SS-taisteluryhmä Nord siirrettiin Sallan suunnasta etelämmäksi Kiestingille. Hyökkäys jatkui 18. elokuuta, jolloin neuvostojoukot saarrettiin ja tuhottiin Kairalassa. Saksalaiset ylittivät Tuntsajoen 31. elokuuta. Joukot olivat tuolloin 20 kilometrin päässä vanhasta rajasta.

Syyskuun alussa saksalaiset ylittivät vanhan rajan joutuen ankariin taisteluihin Voitajoella. 17. syyskuuta mennessä joukot olivat Vermanjoella, vahvasti linnoitetun venäläisaseman edessä. Asemat olivat erittäin edulliset maastoltaan ja puolustus luja. Hyökkäys pysäytettiin – tällä kertaa lopullisesti – ja joukot kaivautuivat asemiin. (Tapahtumat karttana)

Petsamon suunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu

Saksalainen vuoristoarmeijakunta Norja aloitti 28. kesäkuuta hyökkäyksensä kohti Murmanskia. Kalastajasaarennossa Puna-armeijan rykmentti piti puoliaan sodan loppuun asti meri- ja ilmatoimitusten avulla. Saksalaisille tietön erämaa oli ennenkokematonta, mikä aiheutti heille suuria hankaluuksia. He ylittivät 29. kesäkuuta Valasjoen ja jatkoivat etenemistään venäläisten tiukentaessa vastarintaansa. Heinäkuun alussa saksalaiset saavuttivat Litsajoen, jonne heidän hyökkäyksensä pysähtyi ja rintama jäi joelle jatkosodan loppuajaksi.

Hanko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Hangon rintama 1941

Joulukuuhun mennessä Neuvostoliiton laivasto oli menettänyt toimintamahdollisuutensa Suomenlahdella siinä määrin, ettei se kyennyt enää huoltamaan Hangon tukikohtaansa. Tämän eteen työnnettyyn laivastotukikohdan joukot laivattiin pois, ja suomalaiset pääsivät etenemään tyhjäksi jääneeseen, hävitettyyn kaupunkiin.

Merisotatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen merisotatoimet
Katso myös: Hangon rintama 1941
Panssarilaiva Ilmarinen

Jatkosodan aikana laivaston merkitys kasvoi. Jatkosodan aattona Suomen merivoimat miehittivät Ahvenanmaan operaatio Kilpapurjehduksessa. Hyökkäysvaiheen aikana suomalaiset vartiomoottoriveneet partioivat aluevesillä, moottoritorpedoveneet ja sukellusveneet suorittivat pitkiä partioretkiä ja miinalaivat miinoittivat yhteistyössä saksalaisten kanssa Suomenlahtea. Maajoukkojen edettyä Ääniselle Suomen laivasto sai uuden laivastoyksikön, kun perustettiin Äänisen laivasto. Myös ns. saattuetoimintaa suoritettiin, eli sota-alukset saattoivat aseistamattomia rahti- ja matkustaja-aluksia.[39] Merisotatoimista surullisin oli Panssarilaiva Ilmarisen uppoaminen syyskuun puolivälissä. Alus vei mukanaan 271 miestä.[40] Kirkkonummen Mäkiluodon linnakesaarelta käsin suomalaiset häiritsivät neuvostolaivastoa tykkitulellaan koko hyökkäysvaiheen ajan.

Ilmasotatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Jatkosodan hyökkäysvaiheen ilmasotatoimet
Brewster 239

Jatkosodan alkuun mennessä Suomen ilmavoimat olivat paremmin varustautuneita kuin talvisodassa. Ilmavoimiin kuului noin 550 lentokonetta, pääkonetyyppeinä olivat Brewster B-239 (hävittäjä) sekä Bristol Blenheim (pommikone). Jatkosota alkoi neuvostoilmavoimien massiivisella ilmaiskulla 19 paikkakunnalle.[35] Hyökkäysvaiheen aikana suomalaisilla oli kuitenkin selvä ilmaherruus.[41] Suomalaiset lensivät pääasiassa tiedustelulentoja ja tekivät hyökkäyksiä neuvostokolonnia vastaan.[42]

Katso myös: Suomen ilmavoimien historia

Kotirintamalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten muutkin sotaa käyneet maat, oli myös Suomi jakautunut sotatoimialueeseen ja kotirintamaan. Miesten ollessa rintamalla täytyi naisten korvata työvoimallaan puuttuva työpanos sekä pelloilla että tehtaissa.[43] Naisten työpanos oli oleellinen kansantaloudelle.

Ennen jatkosotaa keväällä 1940 Suomen ulkomaankauppa tyrehtyi. Jatkosodan hyökkäysvaiheen, kuten myös koko jatkosodan ajan Suomi oli säännöstelyn alla. Kaikki mahdollinen ruoka kerättiin talteen. Kansalaisia kehotettiin keräämään metsästä marjoja ja sieniä, ja lehdissä annettiin vinkkejä luonnonkasvien hyödyntämiseen.[44] Hyökkäysvaiheen aikana kevyen työn tekijän leipäkortti oli pienimmillään 250 grammaa jauhoja ja suurimoita tai näkkileipää, raskaan työn tekijät saivat enemmän ruokaa.[43] Muun muassa kankaita, saippuaa, tupakkaa ja polttonesteitä säännösteltiin. Kun kahvin tuonti tyrehtyi, ryhdyttiin keittämään korviketta. Sokeri korvattiin sakariinilla. Laiton mustan pörssin kauppa kukoisti tarkastuksista huolimatta, sillä ihmiset alkoivat kyllästyä ruuan yksipuolisuuteen. Toisaalta monipuolisuutta ruokavalioon saattoi saada maaseudulla asuvien tuttavien tai sukulaisten kautta.[44]

Sodanaikaiseen kotirintaman kuvaan kuuluivat myös 1927–1933 syntyneet sotilaspojat, joita oli lopulta vuonna 1943 yli 72 000. Sotilaspoikajärjestö oli Suojeluskunnan poikaosasto. Pojat olivat 10–17-vuotiaita vapaaehtoisia, jotka toimivat aputehtävissä kotirintamalla. Vanhimmat pojista osallistuivat myös sotilasluonteiseen toimintaan: yli 3 000 poikaa toimi lähetteinä – osa takaisinvallatuilla alueilla rintaman lähistöllä, ja 5 000 sotilaspoikaa toimi tähystäjinä ja ilmatorjunnan muissa aputehtävissä. Sotilaspojilla oli oma Suojeluskunnan pukua muistuttava univormunsa ja omat arvomerkkinsä.[45]

Partisaanitoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Neuvostoliiton partisaani-iskut Suomeen

Heinäkuussa 1941 Stalin käski perustaa partisaaniosastoja saksalaisia vastaan. Partisaaneille annettiin kolme selkeää tehtävää: tiedustele, hyökkää, tuhoa. Jo heinäkuussa 1941 pohjoisella rintamalla todettiin liikkuvan partisaaniosastoja, mutta suurten osastojen perustaminen jäi myöhemmäksi. Karjalankannaksella, Syvärillä ja Maaselänkannaksella partisaanitoimintaan ei löytynyt edellytyksiä sillä kyseiset alueet olivat voimakkaasti varmistettuja, ja Karjalankannasta lukuun ottamatta liian kaukana Suomen maaperästä.lähde?

Sen sijaan pohjoiset rintamanosat olivat edullisempaa aluetta, koska laajat korpimaat olivat lähes varmistamattomia, niiden kautta sai kuljetettua paljon partisaaneja huomaamatta ja Suomen alue oli lähempänä.

Tiettävästi ensimmäinen pelkästään suomalaisiin siviileihin kohdistunut partisaani-isku tapahtui 3. syyskuuta Savukoskella. Iskussa kuoli kahdeksan suomalaista.[43] Vähitellen tämän jälkeen suomalaiset joukot ryhtyivät varmistamaan laajoja korpimaita. Vielä hyökkäysvaiheen aikana iskujen määrä jäi vähäiseksi.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Robert Alftan (toim.); johdanto ja alaviitteet Markku Jokisipilä: Aseveljet : saksalais-suomalainen aseveljeys 1942–1944. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30421-2
  • Olavi Antila: Suomen rintamamiehet 1939–1945. Etelä-Suomen kustannus, 1977. ISBN 951-9064-18-4
  • Olavi Antila: Suomi Suursodassa, Finland i storkriget. Gummerus, 1984. ISBN 951-95781-5-3
  • Marianne Junila: Kotirintaman aseveljeyttä. (Väitöskirja/Oulun yo.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6 Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 20.8.2008). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8
  • Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
  • Tuomo Polvinen: Suomi suurvaltojen politiikassa 1941–1944. WSOY, 1964.
  • Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940–1945, s. 194. WSOY, 1963.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Auke de Vlieger: De Slag om Stalingrad – Fronten stalingradbattle.nl. Arkistoitu 28.2.2007. Viitattu 3.4.2007. (hollanniksi)
  2. ↑ a b c d e f Raunio Ari: "Sotatoimet, Suomen sotien 1939–45 kulku kartoin", Genimap, 2005, ISBN 951-593-914-3
  3. ↑ Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1040–1945. WSOY, 1963.
  4. ↑ a b c Antila 1977
  5. ↑ a b Reijo Perälä: Suomi hyökkää Saksan rinnalla 8.9.2006. Yle. Viitattu 16.5.2007.
  6. ↑ Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005, s. 1161
  7. ↑ a b Mikkelin strateginen asema ja puolustusjärjestelyt koti.mbnet.fi. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 16.5.2007.
  8. ↑ Jatkosodan hyökkäysvaihe koti.mbnet.fi. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 16.5.2007.
  9. ↑ a b Hyökkäysvaihe 2002. Itsenäinen Isänmaa. Arkistoitu 17.3.2007. Viitattu 15.5.2007.
  10. ↑ Antti Hyvönen: SKP:n maanalaisuuden vuodet
  11. ↑ Antila 1977, s. 142
  12. ↑ Seppo Ervasti, Jaakko Vesanen:Suomen puolesta, Vetres, ISBN 952-99644-0-4
  13. ↑ a b Seppo Zetterberg (päät.): Suomen historian pikkujättiläinen, 1989, WSOY, ISBN 951-0-14253-0
  14. ↑ Polvinen Tuomi: "Suomi suurvaltojen politiikassa 1941–1944", WSOY 1964
  15. ↑ Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, 1967, sivu 311
  16. ↑ G. Mannerheim, Muistelmat, Osa II, 1952 s. 307–308
  17. ↑ Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941, 1967, s. 240–243
  18. ↑ G.Mannerheim, Muistelmat II-osa, 1952, s. 310
  19. ↑ Ziemke 1963, s. 194
  20. ↑ Junila2000, s. 48–49
  21. ↑ Paasilinna 1983, s.338
  22. ↑ Jokisipilä (Alftan) 2005, s. 30
  23. ↑ Kommodori Erik Wihtol Merimiinoitteet Suomen vesillä talvisodassa ja Suomenlahdella vuonna 1941. s. 134
  24. ↑ Bror Laurla, Talvisodasta jatkosotaan, s. 446, Espoo: Fennia 1986 ISBN 951-862-108-X
  25. ↑ Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, s. 146
  26. ↑ Risto Ryti – Risto Rytin puolustus; 1989; s. 50
  27. ↑ Risto Ryti – Risto Rytin puolustus; 1989; s.u 51
  28. ↑ Atso Haapanen, Suomalaiset pommikoneet sodan taivaalla, 2000, s. 73
  29. ↑ Joppe Karhunen, Taistelulentäjien Jatkosota, 1994, s. 14
  30. ↑ Väinö Tanner, Suomen tie rauhaan, 1952, s. 9
  31. ↑ Lappalainen 1997, s. 61.
  32. ↑ III AKE:n käsky n:o 2/III/26/L5616 SAL/17.6.41
  33. ↑ III AKE:n kirj n:o 100/III/3 b/SAL/24.6.41
  34. ↑ a b Joensuun yliopisto: Jatkosodan alku Ilomantsissa 1941 yliopisto.joensuu.fi. Viitattu 16.5.2007.[vanhentunut linkki]
  35. ↑ a b c Valitut Palat: Muistojen päivät. Kustannus Oy Suomen Mies, 1994. ISBN 951-584-081-3
  36. ↑ a b Jukka L. Mäkelä, Helge Seppälä: Suomi Taisteli 3, s. 183–184. WSOY, 1978.
  37. ↑ a b Antila 1984
  38. ↑ Вологодская область в годы Великой Отечественной войны (Arkistoitu – Internet Archive) (venäjäksi)
  39. ↑ Merivoimat palasuomenhistoriaa.net. Viitattu 19.5.2007.
  40. ↑ Valitut Palat: Tuntematon sota. Valitut Palat, 1991. ISBN 951-8933-34-0
  41. ↑ Eero Elfvengren: Sotaveteraani, Krigsveteranen: Suomen sodat 1939–1945. Suomen sotaveteraaniliitto, 2007, nro 1, s. 37.
  42. ↑ Heikki Kauranne: Ilmavoimat jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 palasuomenhistoriaa.net. Viitattu 16.5.2007.
  43. ↑ a b c Jatkosodan pikkujättiläinen, 2005
  44. ↑ a b Skyttä, Jaana: Sinnikkäät perheenemännät. Historia, 2007, nro 2, s. 26–29.
  45. ↑ Veteraanien perintö – Itsenäinen Isänmaa 2002: Sotilaspojat veteraanienperinto.fi. Arkistoitu 29.3.2007. Viitattu 3.6.2007.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jatkosodan_hyökkäysvaihe&oldid=22835570”